Mutta huolimatta suosiosta, jota herra Grandin, hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n kolmas seuraaja, oli hänelle yhä edelleen osoittanut, oli Capdepont kahdessa vuodessa sanomattomasti ikävystynyt tähän toimeensa, ensin Pyhän Frumention, sitten Pyhän Irenen seurakunnassa. Herran ehtoollisen jakaminen sairaille, kuolleitten hautaaminen, parantumattomain ulkokullattujen ripittäminen, nämä toimitukset, jotka hän suoritti nurkumatta, kiusasivat häntä itse asiassa äärettömästi. Ja kuinka pitkälle tämä velvollisuuksien täsmällinen noudattaminen häntä sitten saattaisi? Mahdollisesti tulisi hän kahdenkymmenen vuoden perästä nimitetyksi rovastiksi johonkin köyhään vuoristoseurakuntaan. Senkö tähden hän oli niin uupumattomasti lukenut ja senkö tähden hän yhä vieläkin niin intohimollisesti työskenteli, valmistaen yhdelle Pariisin kuuluisimmista kustantajista uutta, selityksillä varustettua käännöstä pyhän Thomas d'Aquinon teoksista? Hänen täytyi tavalla tai toisella päästä pois tästä elämästä, joka tuhlattuna halpaan toimintaan ja niin sanoaksemme vajoutuneena viralliseen jokapäiväisyyteen, ei mitenkään saattanut häntä tyydyttää.
Vaan kuinka pääsisi hän irti tuosta ikeestä? Kuinka saavuttaisi hän vapautensa?…
Hänellä oli oma suunnitelmansa.
Joka kahdeksas päivä otti piispa salongeissaan vastaan Lormières'in ylimykset, jotka kreivi de Castagnerte'n esimerkki oli saanut tänne asettumaan. Siellä oli Rufin Capdepont toisinaan hiippakunnan korkeiden vallikkojen mukana seuraan kutsuttuna tehnyt tuttavuutta parooni Thévenot'in kanssa. Thévenot, yksi paikkakunnan vanhoja teollisuuden harjoittajia, oli paperitehtaittensa kautta rikastunut ja oli vuodesta 1830 herra de Castagnerte'n jälkeen jäsenenä edustajain kamarissa. Parooninarvonsa oli hän ansainnut vaatimattomalla olennollaan ja nöyrällä käytöksellään ministeristöä kohtaan. Muuten oli hän rakastettava ja oppinut mies; raha- ja teollisuuskysymyksissä sangen taitava sekä erittäin kykenevä valiokunta-toimissa.
Vuonna 1832 oli Thévenot mennyt naimisiin Pariisissa erään neiti Baladier'in kanssa, joka oli nuori, kaunis sekä hiukan kevytmielinen, luostarikaupungin hienon maailman arvostelun mukaan, ja tarpeellisen ajan kuluttua lahjoitti hänelle terveen ja punakan pojan, oikean pulskan saksalaisen nuken.
Miksi olisi nuori tulokas kasvatettava? Minkälainen kasvatus olisi vastaiselle paroonille sopivin?
Tästä asiasta ei lapsen oma isä nostanut kysymystä, vaan sen teki Capdepont ensi kertaa tavatessaan Lormières'in edusmiehen pienen Edmondinsa seurassa. Mikä oiva keksintö todellakin! Erota hiippakunnasta ja seurata paroni Thévenot'ia Pariisiin hänen poikansa opettajana!…
Pariisiin!…
Semmoinen voimakas luonne, kuin oli tuima Harros'in vuoristolaisemme, voittaa kaikki vastukset. Lymyten paroonittaren taakse, jonka hän oli hehkuvalla kaunopuheliaisuudellaan saanut puolelleen, voitti hän piispan vastahakoisuuden, joka itsepäisesti tahtoi pitää häntä luonansa, taivutti mielensä mukaan edusmiehen tahdon, joka oli päättänyt panna poikansa Saint-Louis'in lyseehen, ja kun istuntokausi alkoi, läksi hän Lormières'istä lujana siinä asemassa, jota oli itselleen himonnut.
Oltiin alussa vuotta 1843.