Thévenot'in perhe oli löytänyt valtiaansa.
On olemassa luonteita, joita kohtalo ei voi pakoittaa ala-arvoiseen asemaan. Ne murtavat ahtaat kehykset, joihinka heitä tahdotaan sulkea ja ulottavat vaikutuksensa kauas ympäristöönsä. Aluksi näyttivät Rufin Capdepont'in tehtävät rajoittuvan yksinomaisesti hänen opettajavelvollisuuksiinsa; mutta kun hän kolmen kuukauden kuluttua läksi muutamaksi päiväksi Saint-Germain'iin tervehtimään erästä ystäväänsä, herra Jérôme Bonnardot'ia, kirkollisasiain ministerin kaukaista sukulaista, oli Lormières'in edusmiehen hotellissa Lillen kadun varrella äkkiä syntynyt ääretön tyhjyys. Sitä eivät tunteneet ainoastaan Edmond, joka kaipasi opettajaansa, ja paroonitar, joka kykenemättä enään pitsinpäätäkään ostamaan ilman apotin neuvoa, vaati häntä kaikin mokomin palaamaan, vaan paroonikin, tottuneena istunnosta palatessaan kuuntelemaan hänen mielipiteitään, ehkäpä määräyksiäänkin, ilmoitti, ettei hän enään tulisi toimeen ilman apottia, ja oli kylliksi lapsellinen sanomaan se hänelle itselleen.
Rufin Capdepont palasi voittajana Lillen kadulle. Hän tarttui innokkaasti Thévenot'in talon hallituksen ohjaksiin, joita hän oli kärsivällisyydellä selvitellyt, aikoen käyttää niitä kunnianhimonsa nöyrinä palvelijoina. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä voinut olla toivoa piispan virkaan pääsemisestä; mutta piispan arvo oli tullut hänen pysyväiseksi ja tirannimaiseksi unelmakseen, ja sentähden täytyi hänen ahkeroida, työskennellä lakkaamatta tasoittaakseen siihen päämäärään vievät tiet. Ja semmoisen päämäärän saavuttamiseksi osaisi hän kyllä käyttää kaikkia vallassaan olevia keinoja: herra de Thévenot'in varallisuutta, hänen lukuisia tuttavuuksiaan ja suuremmoista elämäntapaa; erittäinkin hän ei laiminlöisi hyväkseen kääntää virallisessa maailmassa perehtyneen paroonittaren viehättävää ja sukkelaa kevytmielisyyttä; sillä jos hän kerran saisi sen päähänsä, niin saattaisi hän helposti lumota kirkollisasiain ministerin ja sopivassa tilaisuudessa viekotella hänet ratkaiseviin lupauksiin.
Jos tottumus siveellisyyteen, pyhän Clemens Alexandrialaisen lauseen mukaan, koventaa sydäntä, niin tottumus kunnianhimoon sen sijaan kuihduttaa sitä. Kuvauksemme Capdepont'in luonteesta olisi huonosti onnistunut, jos lukija olisi vähääkään tullut epäilleeksi hänen suhdettaan rouva Thévenot'iin. Tämä ankarannäköinen, lyhytpuheinen pappi ei ollut mikään salonkimies. Hänessä ei ollut vähääkään tuota hienoutta, liukkautta ja irstaisuutta, joka oli omituista viime vuosisadan apoteille.
Tunnustaa näet täytyy, että Capdepont'illa oli hyvin tarkka velvollisuuden tunto, että hän oli hurskas, uskollinen kaikissa hartauden harjoituksissa ja mahdollinen mitä ankarimpaan rehellisyyteen. Syntyään yhteiskunnan alimmista kerroksista ja kantaen — todella kova kohtalo! — etevän neron taakkaa, pyrki hän kohoamaan alhaisen syntyperänsä alangosta tavoitellakseen piispan istuinta; mutta pappiuden arvontunto oli hänessä puhtaana säilynyt, eivätkä mitkään seikat olisi saaneet häntä sitä loukkaamaan. Hän kunnioitti suuresti paroonitar Thévenot'ia; mutta tämä nainen saattoi olla hänelle hyödyksi hänen pyrintönsä toteuttamisessa ja kiihkeän aikeensa yllyttämänä käytti hän häntä sokeasti tarkoituksiinsa. Intohimonsa vallassa hän ei kyennyt käsittämään ja arvostelemaan kuinka vähän sopivata tämä kaikki oli, vaan päinvastoin tuntui se hänestä ihan luonnolliselta. Se ei ollut julkeutta, vielä vähemmin turmelusta, vaan naiivisuutta.
Ennen aikaan oli Thévenot'in perheellä kerran kuukaudessa vastaanottopäivä; mutta tätä nykyä pidettiin siellä Capdepontin vaatimuksesta kerran viikossa päivälliskutsumuksia ja hotellin ovet Lillen kadun varrella olivat joka tiistai vieraille avoinna.
Suurta hämmästystä herätti talon jokapäiväisissä vieraissa, pääreissä, edusmiehissä, ja korkeissa virkamiehissä, kun seuraan alkoi vähitellen imeytyä hengellisen säädyn jäseniä. Alussa ei pöydässä näkynyt kuin yksi ainoa, apotti Capdepont'in suuri silkkinen papinkaulus; sittemmin ilmestyi sinne kaksi, kolme, neljä… Vihdoin, eräänä iltana, keskustelun ollessa kuumimmillaan muutamain kiivaiden voltairelaisten ja Edmond'in ylpeän opettajan välillä, joka yritti olemaan kaikkena kaikille, ilmoitti ovenvartija yhtäkkiä hänen ylhäisyytensä Pariisin arkkipiispan.
"Ohoh! Thévenot käypi siis ripillä?" ilkkuivat muutamat kaljupäät herrat korjaten luunsa kiireimmän kautta.
Hämillään ja neuvottomana aikoi Lormières'in edusmies kenties nuhdella Capdepont'ia hänen tuottamastaan harmista, kun hän samassa tunsi jonkun puristavan kättään.
"Olette rohkea, herra parooni", sanoi ilkeäsisuinen markiisi de Boissy, "te otatte vastaan papistoa, jota hovissa katsotaan karsain silmin!"