— Kuinkahan aijotaan minun kanssani menetellä, sillä olenhan kumminkin ensimäisen luokan kirkkoherra?
— Olette oikeassa, te olette kirkkoherra, eikä teitä siis saa mielivaltaisesti virasta eroittaa. Mutta kivuloisuutenne pakoittaa teitä laiminlyömään tuomiokirkon raskasta palvelusta, ja kirkollisasiain ministeriltä toimitetaan teille ero ja eläke.
— Ah! Hyvä Jumala! kirkko raukkani, jota niin rakastan!…
— Oh! herra arkkipappi, te ette kumminkaan vielä ole kovin onneton, te! sopatti Turlot. Te olette nimituomioherra ja teidän tuomioherra-arvonne jää teille; mutta minä, minä… Kunhan edes saisin pitää saarnaajan viran, jonka hänen ylhäisyytensä de Roquebrun minulle määräsi Hautes-Corbières'issä.
— Minä en vastaa mistään, sanoi Mical; te ette tahtoneet seurata Lavernède'ä, ja se on harmillista teille. Minkä vuoksi kielsittekään häneltä noita onnettomia avaimia?…
— Mutta tehän juuri käskitte minua sulkemaan tuomiokirkon ovet ennen määrättyä aikaa, valitti Turlot.
— Minä, se on kyllä mahdollista. Mitä tehdä? Capdepont oli puhunut, häntä täytyi totella. Muuten, lisäsi hän, kohottaen älykästä ketun kuonoansa ja silmäillen ystävyksiä itseluottamuksella, joka häneltä tähän asti oli puuttunut, olen minä tehnyt päätökseni. Koska olen menettänyt elämäni päämäärän, on minusta melkein yhdentekevä mitä minun suhteeni päätetään. Samantekevä, uskotaanko minulle alempi kirkkoherranvirka Bastide-sur-Mont'issa, lähetetäänkö minua alipappina Harros'iin, kaikkein kurjinpaan vuoriseutuun, tahi muutanko naapurihiippakuntaan. Jos Capdepont hukuttaessaan itsensä on hukuttanut minunkin, niin olenhan sen tahtonut.
— Syödä täytyy kumminkin, elää täytyy! murisi Turlot surkeana.
— Elääkö?… Miten se on välttämätöntä että elämme? tokasi Mical katkerasti.
— Piru!…