— Jos täällä on puutteen alainen työmies, huusi hän, jonka luona pyhä piispamme ei ole käynyt, ja jolle tämä käynti ei ole tuottanut hyvää, nouskoon hän ylös ja vastustakoon ääneen sanojani.
Mutta kun puhuja arvostellessaan vainajata hänen piispan toimissaan kosketteli hänen jokapäiväisiä suhteitaan hiippakunnan papistoon, silloin saavutti hänen sanansa, samassa kuin säilyttivät entisen lämmön, harvinaisen ylevyyden, joka oli omiansa syvästi liikuttamaan tätä kuulijakuntaa, joista useimmat olivat pappeja.
Kaikille oli hän armelias, sanoi hän. Onko joukossamme ketään, jolla ei ole muistossa jokin liikuttava todistus hänen hyvyydestään? Minä puolestani en ole unohtanut että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, kun luuli voivansa uskoa minulle viran Bastide-sur-Mont'issa, ja minä ainoastaan äännähdin nämä sanat: — "Mihin joutuu kivulloinen äitini?" paikalla luopui tuumastaan. Oh! olisittepa olleet kokoussalissa! olisittepa nähneet kyyneleet hänen silmissään!… Siihen saakka olin ihaillut piispamme ylevätä käytöstapaa, hänen hurskasta ja jaloa luonnettaan, hänen loppumatonta hyväntekeväisyyttään, hänen uskoaan, joka raamatun sanojen mukaan, olisi voinut siirtää vuoria; mutta nyt ymmärsin, etten ollut käsittänyt parasta osaa hänessä; hänen sydäntään! Ihminen on viheliäinen olento, sillä on välttämätöntä että häntä kosketetaan sisälmyksiin saakka, ennenkuin hän kokonaan antautuu toiselle. Minä julistankin sen hiippakunnan edessä, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in liikutus turvattomasta äidistäni kuullessaan vaikutti kuin valo, joka minua häikäisi, ja siitä päivästä asti kiinnyin hänen elämäänsä samoin kuin aina olen oleva kiintyneenä hänen muistoonsa.
Vankilan saarnaajan alussa värähtelevä ääni oli vähitellen alennut näitä yksityisiä muistoja kertoessa. Hänen täytyi vaijeta hetkeksi.
Hän jatkoi:
— Mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei ollut ainoastaan hyvä, hän oli myöskin voimakas. Jumala, suodessaan hänelle ylhäisen piispanviran, soi hänelle samassa tarpeeksi pontevuutta täyttämään sen raskaita tehtäviä. Omnia possum in eo, qui me confortat, minä voin kaikki Hänessä, joka minua vahvistaa, oli hänellä tapa sanoa, kun hän kuria ylläpitääkseen oli pakoitettu kohottamaan kätensä rangaistukseen.
— Jotkut moittivat hänen ankaruuttaan. Mutta ne, jotka näkivät hänen johtavan hiippakunnan hengellisen oikeuden kokouksia, missä kuolema, joka tulee kuin varas, antoi hänelle iskun, josta hän ei milloinkaan enään tointunut, tietävät kuinka hyväntahtoisesti, kuinka ihmisrakkaasti, kuinka lempeästi hän aina kuunteli syytetyitä. Ei väsymys, ei suuttumus voineet horjuttaa tämän vahvan ja pyhän sielun päätöstä saapua totuuteen; ja oppiakseen tuntemaan tätä säteilevää totuutta, tutki hän kärsivällisesti kaikki asianhaarat, keräten todistajia, kuulustellen tuomarein mieltä ja turvautuen ennen kaikkea Jumalaan rukouksillaan. Ja on uskallettu väittää, että tämä suora, sankarillisen oikeatuntoinen luonne kiivaudessaan liian hätäisesti teki päätöksensä!
Kiihtyessä oli Lavernède'n ääni käynyt yhä vahvemmaksi.
— Hyvät veljet, jatkoi hän, piispa vainajamme eloisa, rohkea, luja luonne on ollut toisillakin kirkon miehillä. Pyhä Paavali, pyhä Bernhard, pyhä Frans Salesilainen, hekin olivat kiivaita apostoleita. Hekin tiesivät käyttää ankaruutta joko harhauskon kukistamiseksi tahi heidän vaikutusvoimaansa uhkaavien metelien masentamiseksi. Kenessä syy, jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in useinkin täytyi seurata näiden suurten pyhimysten esimerkkiä? Eikö tässä hiippakunnassa ole puhjennut useita kapinoita? Emmekö me eräänä päivänä, jolloin vihan ja kostonhimon viimat olivat puhaltaneet meihin, olleet yhtyneet hyvin harkitun tuuman mukaan loukataksemme sen valtaa, jonka Jesus Kristus, niinkuin pyhä Tuomas kauniisti lausuu, oli asettanut keskellemme, kuten kilven Israeliin, Christus posuit episcopum super omnes veluti scutum in Israël?
— Oi synnin, pimeyden päivää, oi päivää mustempaa kuin helvetin yö, olkoon se unohdettu! Suokoon Jumala meille anteeksi tuon suunnattoman rikoksen, johon tuona mielettömyyden hetkenä itseämme kiihoitimme. Suokoon hän etenkin anteeksi sille onnettomalle, jossa ensimäinen ajatus siihen syntyi, ja tunnustaen, että hänen ylhäisyytensä Armand de Roquebrun, jota kuolema kohtasi itse oikeuden istuimella, oli vanhurskas, että hänen nimensä, joka tästä lähin on panetukselta turvassa, on aina elävä meissä, toistakaamme psalmistan sanat: "Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta."