Puhuja keskeytyi hetkeksi.
Mutta apotti Lavernède, kun kerran oli hyökännyt Capdepont'in kimppuun, oli kuin peto, joka iskettyään lihaan julmat hampaansa, ei enään taida hillitä itseänsä; hän tahtoi jatkaa. Silloin Kapusiinimunkkien priiori, varovainen ja viisas vanhus, korotti äkisti äänensä, alkaen lukea käsikirjan viimeisiä rukouksia, ja tarttui pirskotushuiskuun.
Hämmästyksestä melkein kivettyneenä jäi vankilan saarnaaja seisomaan, suu puoliavoimena, katse täynnä hämmennystä ja kummastusta…
— Kuinka! häntä estettiin päättämästä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumispuhetta!… Mitä oli tehtävä?… Kärsisikö hän, tuskin päästyään puheensa todelliseen esineeseen, että häntä näin loukkaavalla tavalla tuomittiin vaikenemaan?… Oliko Kapusiinimunkkien päällikkö liitossa Rufin Capdepont'in kanssa.
Hämmentyneessä mielentilassaan alkoi hän epäillä jos jotain: häntä vihattiin, halveksittiin, tuumittiin kenties jättää hänet kädet ja jalat sidottuina vihollisensa kostolle alttiiksi… Hän värisi vihasta, hänen järeät, harmahtavat hiuksensa nousivat pystyyn hänen niskassaan, ja kohottaen ylpeät, hienot kasvonsa aikoi hän uudelleen ryhtyä Capdepont'iin kiinni, kun läpitunkeva parahdus, ikäänkuin ahdistetun sielun epätoivoinen valitus, kajahutti alikirkon holveja.
— Ternisien! huusi apotti Lavernède, joka äkisti palasi järkiinsä,
Ternisien!
Samassa kun Kapusiinimunkkien päällikkö, otettuaan pivollisen multaa, heitti ristin muotoon sen hautaan lasketun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, oli entinen kotisihteeri, suruunsa nääntyen avannut suunsa ja sitten, vajoten kokoon, pyörtynyt.
— Ilmaa, ilmaa! joudutti vankilan saarnaaja, hajottaen tyrmistyneet virkaveljensä.
Suurimmassa sekasorrossa papit, muistuttaen epäjärjestykseen joutunutta karjaa, syöksyivät suuren tornin kiertoportaille.
Nojautuneena apotti Lavernède'en ja apotti Turlot'iin, joka osoitti varsin odottamatonta avuliaisuutta, seurasi apotti Ternisien lyhyin askelin kaikkia näitä hämmentyneitä pappeja.