Minuutti tämän draamallisen tapauksen jälkeen oli Pyhän Ireneon tuomiokirkon kryptassa ainoastaan yksi ihminen: Lormières'in haudankaivaja. Tämä mies teki työtä…
Kun oli tultu sakastiin, asetettiin hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin entinen sihteeri istumaan nojatuoliin avonaisen ikkunan eteen. Sillä aikaa kun vankilan saarnaaja löyhytteli häntä pahvisella koppilolla, koitti arkkipappi Clamouse vapisevilla sormillaan irroittaa hänen kaulustaan, ja helpoittaakseen hänen hengitystään aukasi hän vaivoin hänen nappinsa.
Sietipäs nähdä, miten ystävälliselle ja osaa-ottavaiselle tuulelle apotti Turlot äkisti oli joutunut, hääriessään siinä edes takasin sakastissa! Tämä suuri halvausta ennustava mies oli yht'äkkiä saavuttanut perhosen ketteryyden, juostessaan kaapista kaapille milloin noutaen pullon valkoista, alttarinpalveluksessa käytettyä viiniä ja laskien siitä lasin rakkaalle apotti Ternisien'ille, milloin etsien liinoja, joita hän kastoi kylmään veteen ja nöyrästi ojensi apotti Lavernède'lle tämän kostuttaaksensa ystävänsä otsaa ja ohimoita.
— Mikä into! ilkkui Mical katsellen tuota kaikkea siitä sakastin pimeästä nurkasta, mihin hänet tuonnoin jätimme.
Kaupungin kirkkoherrat ja etupäässä Pyhän Frumencen pastori, kuultuaan siveysopin professorin äänen, keräytyivät hänen ympärilleen.
— Herra Turlot väittää, että herra Ternisien tulee meidän piispaksemme; onko siinä perää, herra Mical, kysyivät he tuskallisina.
— Ettekö siis näe sitä? vastasi hän heille.
Ja ylenkatseellisella liikunnolla osoitti hän arkkipappia ja Turlotia, jotka melkein näyttivät makaavan polvillaan nyt täydelleen tointuneen apotti Ternisien'in edessä.
— Kiitos, hyvät herrat, kiitos, mutisi entinen piispan kotisihteeri.
— Kuinka meitä peloititte! sanoi ukko Clamouse, jonka kuivaneita kasvoja hymyily elähdytti… Hetkisen luulimme jo että kuolisitte, niinkuin pyhä piispammekin… jonka äsken hautasimme… Ah! jos teidät olisimme kadottaneet! Ajatelkaapas, mikä vahinko meille… ja koko hiippakunnalle.