Onnettoman Ternisien'in ääni tukkeutui ja suuria kyyneliä vierähti hänen poskilleen.
Kardinaaliin, vanhaan valtiomieheen, jonka sydän ajanpitkään oli kuivettunut valtiotoimien käsittelyssä, ei tämän nuoren sydämen liikutus mitään vaikuttanut. Hän viittasi kohteliaasti hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entistä sihteeriä puhumaan, eikä lausunut sanaakaan.
Silloin apotti Ternisien alkoi kertoa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vaikutuksesta piispana ja apotti Rufin Capdepontin uppiniskaisesta vastuksesta. Hän ei unohtanut mitään kuvaillessaan suojelijansa, ystävänsä pitkää martyyriaikaa. Vieläpä hän monta kertaa sanasta sanaan toisti Capdepont'in tuimia ja röyhkeitä puheita. Uskalsipa hän sanoa häntä Lormières'in viimeisen piispan teloittajaksikin.
Kardinaali kuunteli liikkumattomana, puhekumppaniinsa kääntyneenä, ettei sanaakaan joutuisi hukkaan.
Turhaan tämä tuon tuostakin vaikeni, koittaen lukea hänen Eminensinsä piirteissä jotain jälkeä siitä liikutuksesta, jonka vallassa hän itse oli; mutta tämän tarkkaavaisen ja maltillisen vanhuksen läpitunkemattomat, ikäänkuin jähmettyneet kasvot eivät puhuneet mitään hänen syvemmistä tunteistaan.
Vaikka tämä pahaa ennustava äänettömyys vaivasi nuorta pappiamme, jatkoi hän rohkeasti, sillä hänen kunniansa samoin kuin myöskin apotti Lavernède'nkin kunnia oli vaarassa. Pian joutui hän kertomuksessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin'in ruumisarkkuun ja kauhistuttavaan kohtaukseen piispanpalatsin pihalla tuomiokapitulin ja Lormières'in papiston läsnäollessa. Tällä kertaa kohotti kardinaali hiukan päätään ja tarkasti terävästi Ternisien'iä.
— Onko asia todellakin niin, kuin minulle sen olette kertoneet? kysyi hän vakavasti.
— Vakuutan sen Jumalan edessä!
— Hyvä, minä uskon teitä… Jatkakaa.
— Minulla ei ole enään mitään lisättävänä, teidän ylhäisyytenne.