— Anteeksi… Te ette kerro minulle viimeistä kohtausta tässä pienessä näytelmässä, joka, sen myönnän, ei ole kaunis, mutta ei kumminkaan niin kauhea kuin te Lormièresissä kuvittelette. Se kohtaus, jonka tahdon saattaa teidän muistoonne on se, missä apotti Lavernède keskellä Pyhän-Irenéon tuomiokirkkoa rohkeni vasten varapiispan kasvoja heittää hyvin vaikeasti todistettavan syytöksen, että hän on murhannut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in.
Piispavainajan ruumis-alttarin ääressä tuli apotti Lavernède huutaneeksi. "Kain, kussa on Habel sinun veljes?"
— Se näyttää minusta riittävän, enkä minä muuta sano.
— Taistelun kiihko voinee kenties selittää…
— Ei… Muistakaa muuten, että kun apotti Lavernède siihen määrään solvaisi hiippakunnan varapiispaa, oli tämä jo nimitetty piispaksi, seikka, jonka olisi pitänyt tehdä hänet pyhäksi jokaisen silmissä. Papillisen arvojärjestyksen kunnioitus tulee aina olemaan yhtenä kirkon pylväänä.
— Teidän Eminensinne sallinee minun huomauttaa, ettei apotti Lavernède'n eikä muittenkaan mielestä maallisen vallan määräys ilman minkäänlaista hengellistä valtuutta, tee piispaa, vaan että sen tekee kanooninen nimitys. Ystäväni ei siis luullut, että samana aamuna Pariisista tullut sähkösanoma vapauttaisi apotti Capdepontia vastaamasta siitä, mitä ennen oli tehnyt.
— Ystävänne oli väärässä. Me, jotka allekirjoitamme konkordaatteja, sopimuksia, maan kaikkein hallitsijain kanssa, tiedämme mitä meidän tulee ajatella maallisesta vallasta; mutta me olemme kaukana osoittamasta sille pienen Lormières'in papin ylpeää ylenkatsetta. Epäilemättä eivät pohjoisesta ja etelästä tulevat piispanehdokkaat ole kaikki yhtä otollisia pyhälle isälle. Kuitenkin tuntee hänen pyhyytensä hyvin tarkasti kirkon aseman ja ani harvoin on hän hyväksymättä hallitsijain vaalia… Herra Lavernède on älykäs; hän tietää siis kyllä, että pyhän istuimen täytyy olla erityisesti varovainen Ranskan suhteen ja sittenkin on hän uskaltanut panna alkuun häväistysjutun, joka, ellei apotti Capdepont'in viisaus olisi tullut avuksi, olisi johtanut mitä ikävimpään riitaan Pariisin ja Rooman välillä.
Nämät viimeiset sanat lausuttiin hiukan tuimalla äänellä, joka sisälsi nuhteen apotti Ternisienille. Nuori pappi käsitti sen ja tunsi äkkiä jähmettyvänsä.
Sanomme vielä kerran, ettei hänen ylhäisyytensä Roquebrun'in entinen sihteeri ollut luotu taistelua varten. Kun hänestä itsestään, hänen ystävästään, jonka asiaa hän jalomielisesti piti omanaan, keksittiin häpeällisiä syytöksiä, joutui hänen oikeudentuntonsa kapinaan ja hän olisi saattanut lausua muutamia hyvinkin teräviä sanoja. Mutta kun kaikki ponnisteleminen oli turhaa, kun vääryys riemuitsi, ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä. Näin arat tahi liiaksi rauhaa rakastavat luonteet luopuvat jaloimmistakin asioista ja jättävät helpon voiton pahojen käsiin. Kun rajattomasti ihailemme itseämme tahi Jumalaa, syntyy siitä usein samanpitävät johtopäätteet.
Kauhistuneena kardinaalin käsitystavasta väjyi Ternisien nyt vaan ensimäistä tekosyytä, joka sallisi hänen kunnialla peräytyä. Oh! kuinka mielellään jättikään hän tämän häijyn maailman ja pakeni Tivolin yksinäisyyteen! Tätä ajatellessaan, nuori fransiskaanimunkki, jolta tutustuminen inhimillisten intohimojen katkeruuteen oli vienyt kaiken rohkeuden, jo mielessään nautti uskonnollisen elämän kaikkia suloja yksinäisestä luostarikammiossa, keskellä erämaata. Oh! olemattomaksi tuleminen!…