Hänen ylhäisyyttänsä Maffeïta, jonka tutkiva silmä seurasi tuon häntä vastapäätä istuvan heikon miehen vaihtelevia mielentiloja, liikutti säälintunne. Hellästi tarttui hän hänen käsiinsä ja pudisti niitä. Tästä kosketuksesta katkeraan tuskaan sortunut Ternisien kavahti ikäänkuin unesta, ja hämillään pitkästä äänettömyydestään änkytti hän:
— Luulette siis, teidän ylhäisyytenne, että hänen pyhyytensä vahvistaa apotti Capdepont'in piispannimityksen?
Kardinaali nousi vilkkaasti.
— Vai niin! huudahti hän ivansekaisella suuttumuksella, jos Lormières'issä, viheliäisessä kauppalassa maailman rajamailla, muutamien hiippakunnan pappien ja munkkien on onnistunut omaksi tyydytyksekseen saada apotti Capdepont'in tulisen, kenties liiankin tulisen luonteen hurjistumaan, pitäisi kirkon sentähden menettää ne suuret edut, mitkä tämä sama, sen kasvattama, muodostama ja hillitsemä luonne voipi sille tuottaa? Joudun todellakin, hyvä herra, aivan ymmälle niiden ihmisten vaateliaisuudesta, jotka teidät ovat lähettäneet. Kylläpä ollaan merkillisen julkeat!… Ja mistä ajasta alkaen ovat yksinkertaiset papit ruvenneet sekaantumaan asioihin, jotka kuuluvat yksinomaan pyhälle isälle tahi niille, joille hän on uskonut niiden suorittamisen? Se on pappisvallan täydellinen mullistus… Jos te, ranskalaiset, rakastatte vallankumousta, niin me roomalaiset vihaamme sitä kaikesta sydämestämme, me emme antaudu selkkailuksiin, vaan tahdomme itsepintaisesti jäädä liikkumattomina kivelle, super petram, jonne Jumalan käsi meidät on asettanut… Tietäkää, herra apotti, että hallituksenne ehdokas Lormières'in istuimelle tulee kirkkosääntöjen mukaan virkaansa vahvistetuksi. Ei sen vuoksi, että tahtoisimme olla myöntyväisemmät keisarillenne, kuin meille sopii, keisarille, jonka tarkoituksena, niinkuin hyvin tiedämme, ei ole mikään muu kuin alentaa piispanvallan merkitystä Ranskassa, toivoen voivansa sitä helpommin hallita, kun se on laskettu kelvottomien miesten käsiin; vaan sen vuoksi, että paavin lähettiläs Pariisissa ja muutkin ovat esitelleet meille herra apotti Capdepont'ia erinomaisen etevänä ja jaloavuisena pappina. Hänellä on ennen kaikkea avu, johon kirkon täytyy panna arvoa näinä aikoina, jolloin maallinen valta on noussut rohkeutensa, kavaluutensa ja ilkeytensä kukkulalle, hän on rohkea tuo Capdepont, siinä on viimeinkin oikea luonne. Suokoon taivas, että piispansauva aina joutuisi yhtä voimakkaisiin ja uskollisiin käsiin!
— Uskallanko huomauttaa, Teidän Eminensinne, että tämä uskollisuus pyhää istuinta kohtaan on hyvinkin uutta, sillä ennen…
— Se on erehdys, Lormières'in varapiispa on alistunut maallisen vallan alle, mutta hän ei ole milloinkaan siitä pitänyt. Hänen täytyi tulla piispaksi, Jumala, joka hänelle oli säätänyt tehtävän kirkossaan, oli aikoja sitten pannut "hänen lihaansa ja luihinsa", raamatun kuvaavien sanain mukaan, tiedon omasta voimastaan, ja jos hän, edistääkseen taivaalle otollista kunnianhimoaan, oli pakoitettu teeskentelemään taikka hiukan imartelemaan kirkollisasiain ministeriä, niin hän sydämessään tuomitsi ja ylenkatsoi sitä, jota valtiollisessa rengonkielessä, sanotaan perustuslailliseksi vallaksi. Hän näytti todellakin taipuneen Pariisin vallan alle, mutta todellisuudessa nöyrtyi Rooman edessä; se oli Rooman hyväksi kuin hän nöyrtyi viekastelemaan, jopa… valehtelemaankin.
— Valehtelemaan, teidän ylhäisyytenne, valehtelemaan! huudahti
Ternisien kokonaan suunniltaan.
— No niin! mikä teidän on ja missä ahtaassa, naurettavassa merkityksessä käsitätte tämän sanan? Oh! kyllä näkyy, että olette ollut poissa tyköämme toistakymmentä vuotta! Ette siis enään ymmärrä puhettamme? Kirkko ei milloinkaan valehtele, herra apotti. Kirkko, joka on totuus itse, ei voi valehdella. Mutta taistellessaan ensimäisinä aikoina viimeisiä pakanallisia ruhtinaita, keskiaikana puoleksi raakalaisia kuninkaita ja meidän aikanamme koko maailmaa vastaan, tarvitsee, suorittaakseen jumalallista kutsumustaan, lakkaamatta ketteryyttä ja taitavuutta… Kardinaalit Caprara ja Consalvi, joita Ranskan eroittamista miettivä kenraali Bonaparte ahdisti, olivat pakoitetut valehtelemaan hänelle useinkin, samoinkuin Napoleon III:n juonitteluihin takertunut Capdepont on hänelle valehdellut… Mutta minä kysyn, hyvä herra, valehdellaanko silloin, kun pelastetaan kirkko? valehdellaanko silloin kun huolimatta ihmisistä, jotka ovat yltyneet karkoittamaan Jumalaa maailmasta, käytetään apukeinoja, viekkautta ja verukkeita, vahvistamaan täällä maanpäällä Sen valtaa, joka on tie, totuus ja elämä, "Ego sum via, veritas et vita?"
Apotti Ternisien oli tykkänään ymmällä. Kauhistuneen näköisenä katseli hän kardinaali Maffeïta, joka taas istahti.
— Ja miten onkaan tämä apotti Capdepont lahjakas! jatkoi vanha pappi kokonaan innostuneena. Jospa olisitte olleet Ranskalaisten Pyhän Ludvigin kirkossa neitsyt Maarian taivaasen astumisen juhlassa, kuulemassa häntä!