Vaatimattoman, hurskaan nuoruutensa muistojen liikuttamana, vaikeni
Monseigneur Maffeï.
Pian jatkoi hän pontevasti:
— Mutta muistakaa, rakas Ternisien, että jos tarvitaan munkkeja ja muita hengellisiä kirkon taivaalliseksi voitoksi ja loistoksi, tarvitaan myöskin rohkeita piispoja sitä puolustamaan. Semmoinen on apotti Capdepont'kin, ja minä pidän velvollisuutenani muistuttaa teitä, että tässä Lormières'in ikävässä jutussa olette te, teidän ystävänne Lavernède ja munkkikuntain päälliköt, jotka lähettivät kirjoituksia asiasta Roomaan, sekoittaneet kaksi seikkaa, joilla ei millään kirkkohistorian aikakaudella ole ollut mitään yhteyttä: kirkon ja kirkon hallituksen. Kirkko on kaikkina aitoina sama: jumalallinen, erehtymätön, koroitettu inhimillisten vaiheiden yli. Mitä tulee hallitukseen, joka aina on ollut pakoitettu taistelemaan kaikenmoisia vehkeitä vastaan, ja etenkin nykyään niin tavallisia ruhtinaitten juonia, turmelusta ja pahuutta vastaan, täytyy sen useinkin asettaa johtajakseen päälliköitä, jotka ovat enemmän lujat kuin nöyrät, enemmän pontevat kuin sävyisät ja enemmän maalliseen elämään kiintyneet kuin taivaalliseen. Sillä olisiko kirkko enään olemassa ellei Jumala olisi lähettänyt sille nämä suuret paavit: Gregorius VII, Innocentius III, Bonifacius VIII, Sixtus V ja Pius IX? Epäilemättä tekin ihailette tuota suurta Hildebrand'ia, tuota sankarillista taistelijaa, katolisen yksinvallan todellista perustajaa. No niin, tiedättekö miksi häntä sanoi kardinaali Pietro Damiani, usein ällistyneenä hänen rohkeasta nerostaan, hänen ihmeellisistä valtiollisista aatteistaan ja hänen kunnianhimonsa sammumattomuudesta? Hän sanoi häntä "pyhäksi Saatanaksi!"
Apotti Ternisien'iä pöyristytti. Hän kumarsihe uudelleen jäähyväisiksi ja astui ovelle.
Kardinaali Maffeï kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään. Välinpitämättömästi näki hän hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entisen kotisihteerin poistuvan ja tällä kertaa hän ei katsonut syytä olevan kutsua häntä takaisin.
XXVI.
Paavin ehdokas.
Apotti Ternisien kuoli 1869 vuoden alussa. Apotti Lavernéde, jonka äiti oli ollut kuolleena vuoden ajan ja joka nyt oli vapaana hellistä siteistä, jotka olivat pidättäneet häntä Lormières'issä, sai ajoissa tietää hänen sairaudestaan ja riensi kiireimmän kautta Tivolin fransiskaanimunkkien luostariin. Hän sai surulliseksi lohdutuksekseen vastaanottaa ystävänsä viimeisen huokauksen ja sulkea hänen silmänsä.
Niinkuin edeltäkäsin olisi voinut arvata, Rooma hurmasi apotti, Lavernède'n syvää kristillistä mieltä. Sekä liikutettuna että ihastuneena uneksi hänkin päättää päivänsä tässä ylevässä turvapaikassa, rakastavien ja syvästi haavoitettujen sielujen yhtymäpaikassa, joksi Chateaubriand sitä sanoo. Hän oli juuri pyytämäisillään piispaltaan virkaeroa Lormières'in vankilan saarnaajan toimesta, sillä pitkävihaisemmasta Mical'ista huolimatta oli hänen ylhäisyytensä Capdepont suvainnut vihollisensa pitää toimensa, kun hän sähkösanoman kautta sai kutsumuksen palata hiippakuntaansa vastaanottamaan hengellisen kaunopuheliaisuuden professorin viran seminaarissa, joka hänellä oli ennenkin ollut. Mitä oli tapahtunut?…
Ei mitään erinomaista.