Mical jatkoi:
— Preussi, joka meidän onnettomuudeksemme on kohonnut niin mahtavaksi, voisi kenties väärin käyttää asemaansa puolustaakseen kardinaali Hohenlohe'a.
— Saksalainen paavi!… Papiston ja keisarivallan pitkät sodat ovat vielä kirkon tuoreessa muistossa… Se on mahdotonta… Jos saisimme saksalaisen paavin, täytyisi Ranska pyyhkiä pois maailman kartasta, ja sitä ei Jumala salli. Mitä! Ranskako katoaisi? Yhtä hyvin saisi aurinko pudota taivaalta ja maan kaikki kansat hävitä pimeyteen.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, mitä arvelette kardinaali Bonapartesta?
— Tämä nimi on epäluulonalainen sekä valtiollisessa että uskonnollisessa maailmassa. Vaikka kardinaali Bonaparte'lla on montakin suurta avua, ei hän saisi kahtakaan ääntä, jos hän rohkenisi pyrkiä paavin istuimelle.
Entä Westminsterin arkkipiispa?
— Kardinaali Manningko?… Jos pyhä isä, jonka Savoian rosvot ryöstivät, olisi vastaanottanut Maltassa Englannin tarjoomaa vieraanvaraisuutta, olisi pyhän Kollegion kiitollisuus kenties antanut hiukan toivoa Westminsterin arkkipiispalle. Mutta Pius IX jäi ylevän itsepintaisena Roomaan, jonka Pohjan raakalaiset vielä kerran valtasivat, ja siten englantilaisella ehdokkaalla ei ole mitään toivoa.
Näiden mietteiden kiusaamana, jotka pistivät häntä tikarin tavalla, arkkipiispa nousi, ja kuljettaen varapiispaa mukanaan, astui hän hurjin askelin puutarhan pimeimpiä käytäviä. Hänen kätensä, joilla hän piti Mical'ista kiinni, samoin kuin kynnetkin polttivat tämän ihoa. Capdepont'illa oli silminnähtävästi kuume. Hänen silmänsä, joissa säkenöitsi koko hänen sielunsa, hehkuivat varjossa punaisen hiiloksen tavalla. Hän sopotti katkonaisia sanoja.
— Tiaari! [Kolmikertainen paavin kruunu. Suom. muist.] toisti hän useat kerrat, tiaari!
— Teidän päänne, jonka Jumalan käsi on varustanut semmoisella uskolla ja nerolla, olisi kylläksi voimakas sitä kantamaan.