Rufin Capdepont seisahtui äkisti. Hän katsoi pitkään varapiispaa. Sitten painaen oikean kätensä sormet kovasti otsaansa, jossa raivokas kunnianhimo oli virittänyt hurjan tulipalon:
— Ah! Mical, tahdotko tehdä minut hulluksi? änkytti hän ihan sekaantuneena.
Ja järkiinsä palaten lisäsi hän syvällä nöyryydellä:
— Minäkö, joka olen syntynyt pienessä Harros'in kylän töllissä, minäkö voisin kiivetä aina paavilliselle istuimelle!… Minäkö, syntinen, — sinä sen kyllä tiedät, minä tein usein syntiä sinun tieten malum coram te feci, kuten kuningas David sanoo, — minäkö voisin tulla Jesuksen Kristuksen sijaiseksi maan päällä!… Miten minä sen olisin ansainnut?…
Hän vaikeni.
Hän jatkoi:
— Minua kiusaa hirmuinen unennäkö… Jos kuitenkin… Ah!… Silloinpa katolinen maailma näkisi paavin!…
— Jumala valitsee teidät kaikkien onneksi.
— Mical, minusta tuntuu ikäänkuin kuolisin… Minä rukoilen, vaikene, vaikene!…
Tämä itkunsekainen rukous hämmästytti niin entistä siveysopin professoria, ettei hän uskaltanut sanaakaan lisätä.