Tämä pappi, jonka elämä oli tähän asti ollut ainoastaan kuumeentapaista tavoittelemista, kaipasi vihdoinkin rauhaa. Käsissä oleva hetki oli hänelle juhlallisista juhlallisin. Tehtävästä päätöksestä riippui näet koko hänen tulevaisuutensa.
Tavatessaan entisen toverinsa apotti Mical'in, tätä nykyä siveysopin professorin yliseminaarissa, uskoi hän hänelle salaisimmat aikeensa, pyytäen hänen neuvoaan tänä tuskan ja ahdistuksen hetkenä. Omasta puolestaan oli hän taipuvainen viipymättä palaamaan Pariisiin. Hän uudistaisi siellä entiset tuttavuutensa, tapaisi moniaita kansan edustajiksi päässeitä entisiä päärejä, sekä ystävänsä Jérôme Bonnardot'in, joka oli aina valmis häntä auttamaan. Ja lopuksi suorittamalla jumaluusopilliset tutkinnot hankkisi hän itselleen professorin arvon; sillä olihan Sorbonne kaikkina aikoina ollut piispojen taimitarha?
Pilkallinen Mical pudisti epäilevästi päätänsä ja kehoitti ystäväänsä kaikin mokomin pysymään Lormières'issa.
— Ja mitä täällä tekisin? kysyi Capdepont.
— Täälläkö! mitä ikänä vaan tahdot. Voit päästä yliseminaarin ylijohtajaksi ja samalla kirkkohistorian professoriksikin, jos vaan haluat.
— Ovathan nuo virat täytetyt tietääkseni.
— Kyllä; mutta vanha, kivuloinen Gaudron tahtoo erota virastaan.
— Entäs piispanistuimeni?
— Totta tosiaan! sinä tulet Lormières'in piispaksi…
— Onko sinulla siis keino vapauttaa hiippakunta.