Capdepont oli kuin puusta pudonnut, hän ei saanut sanaa suustaan.
… Apotti de Roquebrun ei sitäpaitsi näytä olleen mikään uusi ehdokas. Jo vuonna 1843 oli La Tour d'Auvergne'n kardinaali ehdotellut häntä kuninkaalle, ja hurskas kuningatar Marie Amalie oli häntä lämpimästi puolustanut… Mutta malttakaahan, — rohkeutta vaan! Palatkaa takaisin Lormières'iin; sikäläisen korkean asemanne kautta, tulette te varmaan… Ja sitten olettehan te vielä nuori…
— Nuori! olen jo neljänkymmenen yhden vuoden vanha, hyvä herra.
— No, mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on jo kuudenkymmenen täyttänyt.
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrunkö, sanoitte? huudahti Capdepont vihanvimmassa… Älkää puhuko minulle tuosta miehestä, minä vihaan häntä!
IV.
Hiippakunnan oikeusto.
Huomattuaan kuinka turhaa kaikki hänen ystävällisyytensä ja kohteliaisuutensa Rufin Capdepont'ia kohtaan oli ollut, tunsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sydämmessään suurta surua. Nähtävästi oli hänellä vastustajana leppymätön vihollinen, eikä hänen arvonsa enään sallinut hänen ottaa askeltakaan häntä kohti. Enintäin kaikesta huolestutti häntä se, että yliseminaari oli joutunut miehen käsiin, jonka oppisäännöt hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin oikeauskoisia.
Rufin Capdepont oli todellakin yhtynyt liikkeeseen, joka aina keisarikunnan ensiajoista asti oli taivuttanut melkoisen osan papistoa gallikanilaisiin harrastuksiin. Saattaahan olla, etteivät nuo papit, jotka kiivaasti vaativat takaisin Ranskan kirkon etuoikeuksia, semmoisina kuin ensimäinen konsuli oli ne määrännyt konkordatin kuuluisissa lakipykälissä, olleet erinomaisempia siveellisyyteen ja hurskauteen nähden; mutta kieltämättä olivat ne levottomampia kuin muut eikä Capdepont sentähden voinut olla heihin liittymättä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vimmastui siitä, että juuri tällä hetkellä, jolloin paavilla oli muutenkin vaikeat ajat, yritettiin vähentämään hänen valtaansa.