— Se on raukkamaista! se on kehnoa! lausui hän moneen kertaan sihteerilleen, Ternisien'ille.
Tämä kaikki tuskastutti Lormières'in piispaa. Mutta miten pääsisi hän apotti Capdepont'ista, hän, joka piispakautensa alkuaikoina häikäistyneenä ylijohtajan tiedoista ja ihastuneena hänen ankaraan hurskauteensa, oli sekä Roomassa että Pariisissa niin ehdottomasti ylistellyt häntä! Oi! minkätähden oli hän jälleen enemmän noudattanut sydämmensä kuin järkensä ääntä?
Varmaa on, että vanhuksesta oli kovin vastenmielistä peräytyä mielipiteestään. Jos hän erottaisi Capdepont'in pois yliseminaarista, ja määräisi hänet johonkin vähemmin tärkeään toimeen, niin tapahtuisi kenties, että tuo hurja tuomioherra julkisesti kieltäisi totella häntä ja matkustaisi suoraa päätä Pariisiin. Ja miten voisi silloin käydä? Mahdollista kyllä, että vimmastunut mies yllyttäisi kaikki puoluelaisensa vihollistaan vastaan. Ketäpä ei hän erinomaisella taitavuudellaan ja voimakkaalla, viehättävällä kaunopuheliaisuudellaan voisi voittaa.
Jos asia olisi koskenut yksin häntä, olisi piispa tietysti rohkeasti antautunut taisteluun hänen kanssaan. Mutta eikö hän siten huolestuttaisi muutenkin onnetonta Pyhää Isää, aikaan saaden uusia häväistysjuttuja kirkossa? Muistaen Pamiers'in piispaa, jonka santarmit papiston vehkeiden johdosta väkivallalla karkoittivat melkein hänen istuimeltaan, päätti Lormières'in piispa kärsiä Capdepont'in vainoa omien syntiensä vitsauksena.
Mutta valheelliset suhteet synnyttävät ainoastaan valheellista rauhaa; ja huolimatta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vakaasta päätöksestä karttaa yliseminaarin ylijohtajaa, ei kauvan viipynyt ennenkuin piispa ja tuomioherra jälleen kohtasivat toisensa silmä silmää vastaan. Heillä näytti olevan vastustamaton tarve törmätä yhteen.
Capdepont'illa oli todellakin kummallinen into aina asettautua vihollisensa tielle. Piispa ei voinut vähäpätöisintäkään toimitusta varten ilmestyä Dominikaanein tahi Latsaristain kappeliin, ilman että Capdepont, joka kumminkin vihasi munkkikuntia eikä sitä mitenkään salannut, oli siellä vihasella katseellaan ja uhkamielisellä käytöksellään ärsyttämässä häntä taisteluun. Tigrane oli väijyksissä, valmiina minä hetkenä hyvänsä hyökkäämään saaliinsa kimppuun.
* * * * *
Kunnianhimon synnyttämä pitkällinen sieluntuska oli tuimaluontoisessa vuoristolaisessa kehittänyt tämän julman vainokiihkon. — "Pysyä hyvänä kärsiessäkin, se vaatii yliluonnollisia voimia", on Lamennais lausunut. — Turhaan oli hän viimeisinä kymmeninä vuosina joka kerta kun joku piispanvirka oli tullut avonaiseksi matkustanut Pariisiin; turhaan oli hän välttääkseen pienintäkin epäluuloa valtiollisten mielipiteittensä suhteen toimittanut uuden asianmukaisella esipuheella varustetun painoksen Bossuet'in kuuluisasta Déclaration'ista pappein kokouksessa v:na 1682; turhaan oli hän vihdoin viimein mennyt Tuileries-palatsiin näyttääkseen Sorbonne'n kuuluisalle professorille, joka piti luentoja hengellisessä frenologiassa, suunnatonta gallikaanilaista kuhmua otsassaan. Piispanistuimet täytettiin, mutta hän unohdettiin Lormières'iin. Eikö siis hänen vuoronsa koskaan tulisi? Viimein hän väsyi odottamaan. Epätoivossaan syytti Capdepont, jonka intohimolla ei enään ollut mitään rajoja, jokaista elävää olentoa ympärillään. Apotti Mical'ia kiusasi hän lakkaamatta, löipä häntä kerran korvalle, niin että miesparka makasi tunnottomana neljänneksen tuntia; mutta erittäinkin kuohui hänen vihansa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, joka oli varastanut häneltä hänen omaisuutensa: piispan lakin, sauvan ja sormuksen. Sillä olihan keisarinna Marraskuulla v:na 1855 Compiegnessä sanonut hänelle: "Te tulette piispaksi!"
Maallikot eivät voi täysin käsittää mitä piispanistuin merkitsee papille. Ajattele että eilen olit halpa sotamies kahdeksankymmenen tuhannen suuruisessa armeijassa, — Ranskassa on lähes kahdeksankymmentätuhatta pappia, — ja tänään tulet yhtäkkiä kenraaliksi. Sen pitempiä mutkia ei muutokseen tarvita. Alipapilla, rovastilla, tuomioherralla ja suur-vikaariolla, on kaikilla samat rajoitetut kirkolliset oikeutensa; ainoastaan piispa omistaa täydelliset papilliset oikeudet. Ja sitten, mikä asema muuten maailmassa! Sinä olet pyhän roomalaisen kirkon ruhtinas; sinua nimitetään ylhäisyydeksi (Monseigneur); paavi puhuttelee sinua yksistään kunnianarvoiseksi veljeksi; eikä hän saa julistaa mitään muutosta uskonkappaleissa taikka muissa kirkollisissa asetuksissa kuulustelematta sinun mielipidettäsi; sinä matkustat Roomaan, ad limina Apostolorum [apostolien rajamaille], kuten sanotaan, ja sinua vastaanotetaan Vatikaanissa samoilla arvonosoituksilla kuin hallitsijaa. Ja kuka tietää etkö sinä kerran saatuasi piispan lakin vielä tule omistamaan kardinaalinkin hattua? Mahdotonta ei liene sekään, että sinä mullistuksien kautta, jotka nykyään eivät suinkaan ole harvinaisia, kerran saat paavin tiaaran päähäsi! Olihan Urbanus IV rajasuutarin poika Troyes'ista? Ja eikö Juhani XXII ollut ensikerran nähnyt päivän valon Cahors'issa?
Rufin Capdepont hemmotteli palavassa mielikuvituksessaan noita hurjia unelmia. Kuinka monesti oli tuo hallitsijaksi luotu mies Minimien luostarin hiljaisuudessa, ajatuksissaan nuhdellut pappejansa ja toimeenpannut perinpohjaisia uudistuksia haaveksimassaan hiippakunnassa. Ja nyt niin monien lupausten jälkeen hän kuitenkin unohdettiin! Ja hänen pitkän tuskallisen elämänsä toiveet raukesivat auttamattomasti tyhjiin! Pariisissa ei siis muistettu, että hän lähestyi viidettäkymmenettä ikävuottaan. Oi, kunpa hänelle vaan annettaisiin piispansauva käteen, niin kyllä nähtäisiin mihinkä hän kelpaa! Kostaakseen hallitukselle anteeksi antamatonta velttoutta oli hän valmis tekemään mitä hyvänsä, vaikkapa kääntymään Rooman puolelle ja esiintymään yhtä kiihkoisena ultramontaanina kuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.