— Hiippakunnan rahastoon ei teiltä oteta mitään; mutta rangaistakseni teitä rajattomasta ylpeydestänne tuomitsen minä teidät elämään saamanne almun painon alla.
— Almu! almu!
— Nöyryyttääkö se teitä? teitä, joka olette olleet kyllin sukkela pujahtaaksenne hengelliseen säätyyn, luopumatta vähääkään alhaisista inhimillisistä intohimoistanne. Toivoisimpa vaan että hiippakuntalaiset tällä hetkellä näkisivät teidät tässä salissa, silloin he varmaan huomaisivat mihinkä määrään olette ansainneet tulla heidän rahaston hoitajakseen.
— Ehkä huomaisivat myös mihinkä määrin te olette ansainneet tulla heidän piispakseen! vastasi Capdepont uhaten kohottaen kättänsä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun seisoi äänettömänä. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Samassa muuttuivat hänen kasvonsa sinipunaisiksi, ja hän vaipui tunnottomana tuoliinsa. Halvaus oli häntä kohdannut.
Sillä aikaa kun muut hätääntyneinä hyörivät piispan ympärillä, ja Ternisien vaikeroitsi tuskastuneena, kokoili Capdepont rauhallisesti irtonaisia papereita pulpetiltaan, taittoi ne huolellisesti kokoon ja poistui hitain askelin oikeussalista.
Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottanut tointuakseen, kannettiin hän piispan palatsiin ja käytiin kiireesti hakemaan lääkäriä. Apotti Lavernède juoksi ympäri kaupunkia, kolkuttaen joka ovelle. Useampia lääkäriä saapuikin pian, ja onneton kuolevainen saatiin jälleen vähän virkoamaan.
Levottomuutta kesti monet tunnit. Vihdoin viimein ilmoitti piispan kotilääkäri, tohtori Leblanc, sairaan toipuvan ja sanoi hänen varmaan parantuvan.
Tämän uutisen kuultuaan kirkastuivat apotti Ternisien'in itkusta vetiset kasvot.
Juuri hänen hellästi puristaessaan Leblanc'in kättä, hyökkäsi tohtori Mical, professori Mical'in veli ja Capdepont'in uskollinen ystävä, piispan makuuhuoneen ovelle.