— Minustako, teidän ylhäisyytenne?
— Astukaamme sisään, niin kerron teille salaisimmat aikomukseni.
Lormières'in piispan palatsi on vanhan linnan kaltainen. Korkeat sakaraharjatornit itä- ja länsipäissä kohoaa suunnaton rakennus; portaalit ovat matalat, akkunat kapeat kuin ampumareijät ja katonreunassa ammottaa eläimen kidan muotoon veistetyt vesikuurun torvet. Vaikka fasaadi antoi eteläänpäin, ei aurinko päässyt sitä valaisemaan; palatsi seisoi näet pyhän Ireneon jättiläisrakennuksen varjossa, ikuisessa puolihämärässä. Huomattava oli suuri eroavaisuus säilymisen ja värin puolesta auringon paistamain uljain tornien ja emärakennuksen rakennustaiteellisten ovi- ja ikkunakoristeiden välillä. Ylhäällä pilvien tasalla ovat kivet säilyneet teräväsärmäisinä ja pysyttäneet melkein alkuperäisen kiiltonsa; alhaalla taas kosteus alituisesti irroittaa muurista sorahiutaleita, niin ettei ainoakaan koristus ole jäänyt vahingoittumattomaksi. Täten varjo vähitellen syöpi tuota suurta mahtavata rakennusta.
Tultuaan palatsin avaraan pihaan jatkoivat hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ja Ternisien kulkuansa rakennuksen keskellä olevata leveää, lasista pääovea kohti. Aseellinen porttivahti avasi oven ja he astuivat suureen huoneesen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita.
Väsyneenä pitkästä kävelystään, heittäytyi piispa leveään nojatuoliin, jossa lepäsi hetkisen äänettömänä.
Herra Ternisien katseli häntä levottoman näköisenä.
"Emmeköhän piiloutuisi puutarhaan; siellä saamme olla yksin puiden suojassa, jota vastoin täällä voimme milloin tahansa tulla häirityksi."
Hyvin miettiväisenä, sanaakaan lausumatta tarjosi sihteeri käsivartensa hänelle.
He astuivat alas kuusiastuimisia portaita, ja jatkoivat kulkuaan ihanaan puutarhaan, joka ympäröi palatsin länsipuolta.
Herra Ternisien aavisti oikein: hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'illa oli erittäin tärkeitä asioita hänelle uskottavana.