Mitä aikoi hän sanoa?
Sihteeriparka melkein vapisi, siihen määrin pelkäsi hän tulevansa riistetyksi pois tuosta onnellisesta ja rauhallisesta asemastaan, jota hän kymmenen vuoden kuluessa oli saanut nauttia arvokkaan ystävänsä rinnalla.
Uteliaana kuulemaan asian selvitystä, pyysi hän kolmasti piispaa istumaan kastanjapuiden suojaan. Mutta ikäänkuin asian ratkaiseva hetki, jota itse oli juuri halunnut, olisi nyt häntäkin pelottanut, viivytteli vanhus tahallaan, huolettomasti astellen pitkin käytäviä.
He tulivat pienen kirkkaan puron luo, joka eroitti puutarhan kaupungista.
— Vieläkö astutaan yli, teidän ylhäisyytenne, kysyi Ternisien leikillisesti.
— Ei, ei! vastasi vanhus seisahtuen.
Suurien puiden siimeksessä oli penkki. Siihen he istuutuivat.
— Rakas lapseni, sanoi piispa, tänä aamuna teidän ollessanne messuamassa tuomiokirkossa, sain minä Pariisista kirjeen, joka sisälsi erittäin ikäviä uutisia.
— Onko kenraali?…
— Ei, veljeni voi hyvin, Jumalan kiitos! Hän se juuri minulle kirjoittaakin.