— Mical, teidän ylhäisyytenne, professori Mical, Capdepontin hillitsijä ja opas… Kas siinä todella terävä mies, jota teidän tulee varoa.
Piispa vaipui hetkeksi ajatuksiin ja sanoi sitten.
Capdepont ei varmaankaan tiedä olevansa niin lähellä elämän toiveittensa päämäärää. Kymmenen vuotta turhaan taisteltuaan ja ponnistettuaan hiipan saavuttamiseksi, on hän vihdoin masentunut ja vaipunut epätoivoon. Siinä syy hänen yhä kasvavaan raivoonsa… Kunpa hän edes joskus pirullisen vihansa kiihkossa matkaansaisi jonkun häväistysjutun, joka kuuluisi aina Pariisiin asti!
— Mihinkä hiippakuntaan tulisi hän sitten määrättäväksi. En minä tätä nykyä tiedä ainoatakaan avonaista.
— Kauheata on sanoakin: tänne Lormières'iin häntä aiotaan.
— Odottavatko he siis teitä kuolevaksi? huudahti Ternisien suutuksissa.
— No, enkö minä jo olekin puoleksi kuollut? Ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen on toinen tuleva ja sitten… hauta.
— Oi, teidän ylhäisyytenne!
— Kenraali de Roquebrun kun oli kertonut terveyden tilastani kirkollisasiain ministeriössä, oli eräs hyvinkin merkitsevä henkilö siellä kyllin sydämetön huudahtamaan: no siis vihdoinkin on paikka tiedossa Capdepontille!
— Mikä hävyttömyys!