Kauhusta vavisten teki Ternisien ristinmerkin ja luki rukouksen.
Toukokuun 26:des aamu ennusti ihanaa päivää. Kello seitsemältä alkoi aurinko kirkkaasti valaista säteillään Barnabitein ruusukeakkunaa, jonka heijastus muodosti tulipunaisia säteitä. Ovet avautuivat toinen toisensa perästä luostarikaupungin hiljaisissa taloissa, ja sieltä täältä nähtiin mustiin puetuita vaimoja salaperäisesti pujahtavan ulos kadulle.
Mutta liike kasvoi kasvamistaan, kunnes vihdoin kahdeksan aikana oli miltei mahdotonta päästä kulkemaan Saint-Macaire'n verraten ahtaissa lehtokäytävissä, joiden perällä yliseminaarin korkeat muurit kohosivat. Tänne olivat kokoontuneet ei ainoastaan luostarikaupungin hurskaat miehet ja naiset, vaan myöskin paperitehdaskaupungista melkoinen joukko tehtaan miehiä vaimoineen, lapsineen.
"Kas! tuletteko tekin papinvihkiäisiin, te, paroni Thévenot?" huudahti kreivi de Castagnerte, huomattuaan entisen edusmiehen töykkivän tungoksessa.
— Teen samoin kuin muutkin, tulen uutisia kuulemaan… Mutta totta tosiaan ystäväni, te joka seurustelette piispan talossa, tiedätte varmaan jotakin kertoa?
— Vakuutan, herra paroni, etten tiedä mitään… Mutta mitä tiedätte te, joka olette Capdepont'in tuttavia?
— "En toden totta enempää kuin tekään."
Hetken hiljaisuus seurasi tätä keskustelua.
Eikö rouva Thévenot ole seurannut mukananne? kysyi herra de Castagnerte.
— Me olemme eksyneet toisistamme. Hän kulkee jossain Edmondin kanssa.