— Mitä arvelee paronitar asiasta?
— Hän arvelee että Rufin Capdepont'ista tulee mainio piispa, ja samaa mieltä olen minäkin. Katsokaas, se on mahtava mies, tuo pappi: minä olen häntä tunnustellut.
— Ja hän on hyvin teidät palkinnut, vastasi kreivi pisteliäästi.
Yliseminaarin, Saint-Macaire'n lehtokäytävälle antavat kappelin ovet avautuivat samassa selkoselälleen.
Syösten tunkeutui koko tuo ihmisjoukko ovesta sisään.
Minimien entisen kappelin avara laiva eli päähuone oli korkealla puuaitauksella jaettu kahteen osaan. Lormières'in uskolaiset, jotka olivat tottuneita kirkossa kävijöitä, pysähtyivät nöyrästi aitauksen ulkopuolelle ja istuutuivat hiljaa ja rykimättä pitkin tuoliriviä, jotka olivat heitä varten siihen asetetut.
Kello soi.
Vihittävät astuivat sisään, mitkä kaapuissa, mitkä valkeissa messupaidoissa ja valloittivat koko kuorin. Kaksittain astuivat he tahdikkaasti läpi kirkon määrätylle paikalleen. Etupäässä nähtiin nuoret apotit, jotka olivat tonsuroittavat, heidän jälkeensä seurasivat vastaiset minoriitimunkit, sitten tulivat ne, jotka olivat ottamaisillaan tuon peloittavan askeleen ali-diakoniarvoon, sitten diakoni kokelaat ja vihdoin papiksi pyrkivät.
He laskeutuivat polvilleen.
Kellon ääni kuului toisen kerran.