Samassa hetkessä tulvasi sakastin selko selällään olevista ovista kokonainen lauma kaiken ikäisiä ja kaiken näköisiä pappismiehiä. Siinä oli lempeitä ja lapsellisia, ankaroita ja kurttunaamaisia, tumma- ja vaaleaverisiä. Kuin mikä lauma suuntasivat he kulkunsa vasemmalle puolelle, yksinkertaisiin oppilaspenkkeihin, joihin sijoittuivat niin hyvin kuin sija myöten antoi.
Armahtakoon! mitä tuommoinen pappien tulva merkitsee? sanoi herra de
Castagnerte. Hiippakunnan papit näkyivät päättäneen kaikki saapua tänne?
— Sanoinhan teille, herra kreivi, että täällä olisi jotain erinomaista tapahtuva, virkkoi paroni Thévenot, tyytyväisenä käsiään hieroen.
— Vaijetkaa hyvät herrat, sanoi paronitar kääntyen taakseen, häiritsette rukoustani…
— Capdepont'inko edestä? kysäsi herra de Castagnerte pahansisuisesti.
Kello kajahti kolmannen kerran.
Yliseminaarin opettajat astuivat sisään; heidän takanaan, parin askeleen päässä kulki herra ylijohtaja yksin ja vakavana.
Muiden jatkaessa kulkuansa asettuakseen kauniisiin tammisiin penkkeihin, jotka sijaitsivat oikealla puolella kuorin pidennyksessä, pysähtyi apotti Capdepont pääalttarin juureen ja teki lyhyen rukouksen. Hänen ryhtinsä oli ylhäinen, harras ja juhlallinen. Tehtyään hartaan ristinmerkin meni hänkin penkkiinsä. Astuessaan papiston ohitse, joka istui taajaan sullottuna yksinkertaisissa penkeissään, nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään. Toiset taasen kumarsivat vastaukseksi selkäranka kaarena; mutta hän ei ollut sitä näkevinäänkään.
— Eikö hän ole kaunis! huudahti paroni Thévenot.
— Mielestäni on hän jotenkin röyhkeän näköinen, vastasi herra de
Castagnerte… Malttakaapas! lisäsi hän, kuulen vaununi tulevan.