Kreivin vaakunakilvellä koristetut, vanhanaikaiset vaunut, joita kaksi baskilaista hevosta vaivoin sai liikkumaan, pysähtyivät todella kappelin oven edustalle.
— Hänen ylhäisyytensä, huusi ovenvartija.
Pää alaspäin, kädet ristissä rinnalla, astuivat vihittävät juhlasaatossa kirkon perälle.
Muutamat papit aikoivat nousta nähtävästi lähteäkseen vastaanottamaan piispaa, mutta kun Capdepont katsoa tuijotti heihin, eivät he uskaltaneet yrittää askeltakaan, vaan istuutuivat hämillään jälleen paikoilleen.
Sillä aikaa oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astunut alas vaunuista ja, kahden varapiispan sekä kotisihteerinsä seurassa, jäänyt kirkon kynnykselle odottamaan, että yliseminaarin ylijohtaja tavan mukaan tulisi tarjoomaan hänelle vihkivettä; mutta ei kukaan liikahtanut. Suuttuneena moisesta verrattomasta häveliäisyyden puutteesta, lähti apotti Lavernède rohkeasti penkistään.
— Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen pappia, joita Capdepont oli katseillaan lumonnut, me olemme pappeja, ja virkamme puolesta tulee meidän osoittaa kunnioitusta piispaamme kohtaan. Minä astun etupäässä. Tulkaa!
Tottuneina kuuliaisuuteen noudattivat papit paikalla kehoitusta ja seurasivat pyhää kaunopuheliaisuuden professoria hänen kintereillään.
Apotti Mical'in pieni vilkkuva silmä oli syrjästäpäin seurannut asiain menoa. Kauhistuneena mokomasta häväistyksestä, ja peläten hälinää syntyvän itse kappelissa, — sillä piispan kärsivällisyyteen ei suinkaan ollut luottaminen, — työnsi hän väkisten Capdepont'in ulos penkistä; mutta ennenkuin he ehtivät vihkivesimaljan luo, oli hänen ylhäisyytensä kaikeksi onnettomuudeksi jo ehtinyt aloittaa Veni Creator'in laulamisen, ja juhla-saatto kulki kahdessa rivissä kuoria kohti.
Juhlamenot toimitettiin yhteen menoon toinen toisensa perästä.
Tämä kiirehtiminen oudostutti papistoa, mutta erittäinkin hämmästytti se uskovaisia, jotka olivat tottuneet näissä tiloissa kuulemaan piispan lausuvan onnentoivotus- ja kehoitus-sanoja nuorille tonsuroittuille. — No, hän puhuu varmaankin tuleville ali-diakooneille…