Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun toimitti alempain arvoluokkain vihkimisen katsahtamatta kertaakaan ylös messukirjasta, jota hän piti edessään avattuna, ja kun ali-diakoonit, jotka koko elämäkseen olivat sitoutumaisillaan hengelliseen säätyyn, sykkivin sydämmin ja vesissä silmin odottivat lohdutuksen sanaa, huusi hän vaan lyhyesti alttarin asteelta: "Huc accedite! Tulkaa tänne!"
Loukkaantuneena siitä solvauksesta, joka hänelle kappelin ovella tehtiin, tahtoi hän nähtävästi kiireimmän kautta saattaa juhlamenot loppuun. Mutta ei hurskainkaan mies voi pitää mieltänsä alati tyyneenä, ja ne katseet, joilla hän tuon tuostakin tarkasteli pappijoukkoa vasemmalla puolen kuoria, osottivat selvästi että heidän tavattoman lukuisa läsnäolonsa oli häntä loukannut.
— Oliko tämä salavehkeiden aikaansaama? Mitä he häneltä tahtoivat?
Kaksi kertaa heräsi hänessä vastustamaton halu keskellä toimitusta kysyä yliseminaarin ylijohtajalta mitä tämä pappien paljous merkitsi. Ja mitä! melkein rampaantunut Clamouse vanhuskin, jota ei pitkiin aikoihin oltu virkatoimissaan nähty, oli nyt tänne saakka kömpinyt! Tämä oli uskomatonta.
Mutta apotti Ternisien, joka seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in oikealla puolella, rauhoitti, pidätti ja hallitsi häntä.
— Katsokaa Kristusta tuolla alttarilla, hän on valmiina uhrautumaan meidän edestämme, kuiskasi pyhä pappi hänen korvaansa, kärsikäämme samoin kuin hänkin on kärsinyt…
Ja vielä hän lisäsi:
— Ajatelkaa terveyttänne, teidän ylhäisyytenne, terveyttänne!…
Muistakaahan toki että meidän on huomenna matkustaminen Pariisiin…
Piispa hymyili hilliten vihaansa, järkevästi malttaen mieltänsä.
Vihkiäisten päätyttyä astui hänen ylhäisyytensä de Roquebrun varapiispain, kotisihteerinsä ja apotti Lavernède'n jälestä sakastiin. Siellä puki hän kiireesti piispalliset kunniamerkit päähänsä.