— Minä riennän jouduttamaan vaunuja, teidän ylhäisyytenne, sanoi apotti Ternisien.
— Vaunuja! ei vielä. Tapa vaatii, että minä vihkiäispäivänä määrään muutamia virkoja vasta vihityille papeille. Minkä tähden en noudattaisi vanhaa tapaa? Luuletteko minun pelkäävän tuota pappisjoukkoa, joka on käskemättäni tänne kokoontunut? Sitä paitsi olen minä luvannut tänä päivänä ilmoittaa paikat niille opettajille, jotka eivät viimein saaneet sitä tietää.
— Eiköhän teidän ylhäisyytenne voisi vähän odottaa? rohkeni apotti
Lavernède kysyä.
— Odottaako että papisto asettaa jalkansa rinnalleni ja tukahuttaa minut, vai mitä? Herra Lavernède, te tiedätte paremmin kuin minä, että tässä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hirveätä on tosin ajatella, että tuommoinen kamala ottelu on tapahtuva tässä pyhässä paikassa, Jumalan läheisyydessä. Taidanko minä peräytyä?… Kiitostoimituksen jälkeen kokoontukoot kaikki luentosaliin. Ilmoittakaa se heille, olkaa niin hyvä.
— Teidän ylhäisyytenne, mitä aiottekaan! soperti sihteeri.
— Lapseni, ei ole helppoa olla piispana, mutta kun Jumala meidät siksi on valinnut, täytyy meidän kunnialla täyttää velvollisuutemme loppuun saakka.
Hän lankesi polvilleen rukous-istuimelle. Muut poistuivat kunnioitusta täynnä.
VII.
Pimeyden ruhtinas.
Sillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka piispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun jälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin kokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla ja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien kuoripenkeissä.