Se, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi varmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen papiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla kylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun papit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt heidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu palvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.
Kummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten tutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä jumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut ajatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja ettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille. Mutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän intohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa turmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana ja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot olivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja raukeana paikalleen istumaan.
Vanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi vaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun lausua muutaman sanan?
— Tehkää hyvin, herra arkkipappi.
Herra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle tupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään lukea soperteli:
— Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti veljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta…
Piispa nousi äkkiä ylös.
— Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.