Luentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaariset akkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavat pimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraan suojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissä pitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivat koristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakin leikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin, jonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonka takaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaan puuhun veistetty voimakas profiilikuva.
Astuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasi kulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivat vitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä, joko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeään tehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille, jota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.
Vihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina — epäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntää katseensa piispaansa vastaan — astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiä kohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensa siihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selvään huomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.
"Herra Capdepont", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, "olen täällä isäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan."
Ikäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsä pystyyn.
"Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän, "Kartagon neljännessä kirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu, hän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa: Episcopus, in qvolibet loco sedens, non patiatur stare presbyterum…" — "Herra, te olette oivallinen kirkkohistorian professori; mutta mielestäni vaatisi kohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisitte noista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksista ilahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltä ehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista."
Viimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun, lausuttiin pisteliään ilkeästi.
"Hyvät herrat" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liian kiivaitten sanojensa vaikutusta, "pyydän teitä istumaan."
Pitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.
"Hyvät herrat opettajat", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, "kun kymmenen vuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minun ensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä. Muutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassamme oli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanut suorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisen uudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaan ryhtynyt tärkeimpään muutokseen — tarkoitan yliseminaariamme koskevaa parannusta — niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpä voittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsun munkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuuteni hankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näin köyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille, joiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjoja ja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulen tunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaan olen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit, kykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioiden täällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymään niihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva…"