— Mikäs nyt? kysyi tuomioherra jyrkästi.
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ei olekaan Lyon'issa.
— Missäs sitten?
— Pariisissa, ja on jo siellä ollut neljä päivää.
— Pariisissako?
— Sain sen juuri tietää kreivi de Castagnerteltä. Niin lujatahtoinen ja voimakas mies kuin apotti Capdepont olikin, saattoi tämä odottamaton uutinen hänet hämmästyksestä horjumaan ja hänen täytyi nojautua parooni Thévenot'in ja apotti Mical'in käsivarsiin. Hän saatettiin asuntoonsa.
— Minua vastustaakseen on hän lähtenyt Pariisiin, minua vastustaakseen! huusi hän kiihkoisasti, intohimoisten varmalla aavistuksella.
Ja kun minä ajattelen, että minä huvittelen itseäni toimeenpanemalla turhanpäiväisiä kiusantekoja samalla aikaa kuin hän toimii tosityössä! Kuinka surkeata!…
Hän käänsi äkkiä äkäiset kasvonsa apotti Mical'iin.
— Kas siinä seuraus sinun neuvoistasi, sinä, joka aina olet niin varovainen. Koska lopetat antamasta minulle neuvoja ja koska aijot minun suureksi ilokseni lakata sekaantumasta asioihini, jotka eivät sinuun kuulu. Jollen olisi sinua kuunnellut, olisin nyt ollut Pariisissa jo kahdeksatta päivää ja kukaties kuinka paljon toimittanut! Mutta ei; juuri silloin kuin etuni olisivat vaatineet minut sinne lähtemään, otin heikkoudessani vielä kerran kuullakseni sinun neuvojasi ja sotkeutuneena hienon hienoihin mietteihisi minä tietysti jäin tänne. Nyt näet, mitenkä minun on käynyt. Piispa de Roquebrun on jo tavannut veljensä kenraalin, he ovat käyneet yhdessä Tuilleriesissä… Ja Jumala ties mitä kaikkea he ovat minusta puhuneet keisarille, ja erittäinkin keisarinnalle!