— Mitä hyötyä siitä olisi?… Mieluummin lähden tieheni.
— Sinä et lähde täältä, ennenkuin olen nähnyt ajatuksesi läpi.
— Tahdotko sen siis välttämättömästi tietää?
— Minä vaadin sen.
— No hyvä, jos apotti Ternisien on liiaksi valtioviisas, niin puuttuu se ominaisuus sinulta kokonaan. Minun neuvoni, joita sinä säälimättömästi olet soimannut, ovat tehneet sinut yliseminaarin ylijohtajaksi, varapiispaksi ja selväksi piispan ehdokkaaksikin; ne ovat tekevät sinut myöskin piispaksi, jos niitä loppuun asti seuraat. Sanon sen pikemmin surkutellen kuin ylpeillen, että ei sitä tiedä miksi olisit ilman minua tullut. Kuka tietää jollet sinä kiivaudellasi, väkivaltaisella käytökselläsi ja kaikilla hullutuksilla, joista minä olen sinua estänyt, olisi hankkinut itsellesi virkaeron vieläpä pannaan julistuksenkin!
— Kylläksi! kylläksi!
— Olisin minäkin oikeutettu vaatimaan sinulta jonkinmoista kiitollisuutta kaikesta siitä taitavuudesta, jolla olen pelastanut sinut heikkoina hetkinäsi. Mutta sinä olit järjen puolesta minua etevämpi, minä ihailin sinua; sinä olit ystäväni, minä ylpeilin sinusta, minä rakastin sinua!…
Apotti Mical pysähtyi. Hän ei kyennyt liikutukseltaan jatkamaan.
Rufin Capdepont peräytyi, hänen syvä luontonsa oli saanut iskun. Hän astui ystävänsä luo, ja tämä kova ihminen, jossa hillitsemättömät himot olivat kuivanneet tunteiden lähteen, joutui hetkellisen liikutuksen valtaan.
"Mical, sanoi hän vapisevalla äänellä, minä olen monasti tehnyt vääryyttä sinua kohtaan; anna minulle anteeksi."