Väkijoukko oli levoton ja piti kovaa ääntä. Jaksamatta kauemmin odottaa, tunkeutui kansa sisälle kirkkoon. Mutta sen hämmästys kävi suureksi, kun näkyi, ettei minkäänlaisia valmistuksia oltu tehty juhlamenoja varten. Ei mitään ruumislavaa kirkon lattialla, eikä minkäänlaisia suruverhoja seinillä.
Tunkeutuen ihmisjoukon läpi, kiiruhti kreivi de Castagnerte sakastia kohden.
Vanha Clamouse seisoi siellä, päätettyään jokapäiväisen messunsa, riisuen rauhallisesti päältään messupaitaa. Vanhuudesta kangistuneilla jäsenillään ei hän tahtonut tehtävässään onnistua, jonka tähden häntä tässä vaivaloisessa työssä auttoivat lukkari ja kelpo apotti Lavernède, joka sattumalta oli Pyhään Ireneoon saapunut.
— No, herra arkkipappi, sanoi hra de Castagnerte, kansa on kokoontunut ja alkaa jo käydä kärsimättömäksi.
— Rakas herra kreivi, näettehän että olen toimessa… Mitä te tahdotte? enhän minä ole määrääjänä… Kansa on palautettava kotiinsa.
— Eikös messua sitten toimitetakaan, niinkuin eilen minulle lupasitte?
— Eilen kyllä lupasin, se on totta; mutta sen jälkeen on minulle ilmoitettu ettei minulla olekaan oikeutta siihen.
— Kuinka! huusi vanha kreivi, voimatta hillitä harmiaan, te olette tämän seurakunnan kirkkoherra, eikä teillä ole oikeutta vapaasti toimittaa sielumessua?
— Kyllä… tietysti… Mutta katsokaas, herra kreivi, tämä messu ei ole aivan tavallinen…
— Todellakin, vastasi herra de Castagnerte, hammasta purren, se on hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, teidän hyväntekiänne kunniaksi. Eikö se ollut muistaakseni hän, joka teidät nimitti Pyhän Ireneon arkkipapiksi, tämän tuomiokirkon kapitulin vanhimmaksi…?