Herra Clamouse ei vastannut mitään, vaan kääri hitaasti kokoon messupaitaansa, jonka oli päältään riisunut.
— No mitä siis on sanottava ihmisparoille, jotka ovat tänä päivänä työnsä jättäneet saadakseen osoittaa viimeistä kunnioitustaan hyväntekijälleen?
— Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi herra Clamouse, käskekää heidät menemään. Ja jos apotti Capdepont, hiippakunnan varapiispa, myöntyisikin teidän hartaisiin pyyntöihinne, niin ette kumminkaan kello yhdentoista jälkeen löytäisi koko Lormières'issä pappia, joka ei olisi messuansa toimittanut.
— Suokaa anteeksi, herra arkkipappi, sanoi apotti Lavernède, tässä on ainakin yksi, minä itse.
Vanha Clamouse katseli ilkeyttä säihkyvillä silmillään vankilan saarnaajaan.
— Te olette kettu! sanoi hän.
— Jos sillä tarkoitatte että hänellä on sydän oikealla paikalla, niin olette aivan oikeassa hyvä herra, vastasi herra de Cartagnerte pilkallisesti hymyillen.
Arkkipappi astui rukousistuimelleen, tammisen vaatekaapin vieressä, ja alotti kiitosrukouksensa.
— Juoskaa pian piispan virastoon, sanoi apotti Lavernède kreiville; siellä tapaatte herra Capdepont'in. Te olitte siksi hyvä ystävä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kanssa, ettei hän voi olla teille lupaamatta, että suuri sielumessu toimitetaan vainajan kunniaksi.
— Mielestäni voisimme olla kokonaan kysymättä tuon ijankaikkisen
Capdepont'in mieltä?…