Hän aikoi lähteä, mutta herra Thévenot pidätti häntä:
— En todellakaan kummastele herra Capdepont'in vihaa. Tiedättehän ettei piispa de Roquebrun ole menetellyt rehellisesti häntä kohtaan?…
— Rakas herra parooni, keskeytti herra de Castagnerte, jonkinmoisella ylpeydellä, sanokaa Capdepont'ista, jonka te ja teidän rouvanne niin perinpohjin tunnette, mitä ikänä tahdotte; mutta hänen ylhäisyydestään de Roquebrun'ista pyydän teitä puhumaan suuremmalla kunnioituksella. Häntä oli minulla kunnia tuntea, ja hän oli pyhä mies!
Ja tervehdittyään kädellään, kiiruhti hän pientä piharakennusta kohden, jossa piispan virasto sijaitsi.
Herra de Castagnerte koputti maakerrokseen vievää ovea.
— Astukaa sisään! lausui Mical'in hyvin tunnettu kimakka ääni.
Vanha aatelismies nosti raskaan rautalinkun ylös.
— "Onko herra apotti Capdepont täällä?" kysyi hän kääntyen herra
Mical'in puoleen.
— Mitä te tahdotte, huusi herra varapiispa itse, nousten ylös matalan ja pimeän huoneen puolihämärässä, johon ei auringon säde koskaan tunkeunut.
Tämä röyhkeä vastaanotto hämmästytti vähän kreivi de Castagnerte'ä, joka oli tottunut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ylhäisiin tapoihin, jotka muistuttivat häntä entisestä hovielämästään.