Tuntien kieltämättömän etevämmyytensä ajatteli hän tavasta säälien kilpailijaansa.
— Mitä vielä! sanoi hän itsekseen ylenkatseellisesti olkapäitään kohottaen, me emme ole luodut yhteen törmäämään samalla tiellä.
Mutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, että se juuri oli herra de
Roquebrun'in entinen sihteeri, joka seisoi häntä vastaan.
Capdepont jäi liikkumattomana seisomaan, tuijottaen asiamiehensä parooni Thévenot'in kirjeeseen. Tuo onneton paperilappu käpertyi yhdeksi mytyksi hänen kangistuneissa sormissaan.
Mitä aikoi hän?
Hän näytti miettivältä…
Yhtäkkiä kohotti hän molemmat kätensä ylös ja laski ne sitten pöydälle. Paperit kahisivat hänen käsissään, vihot irtautuivat ompeleistaan ja hajosivat pitkin lattiaa. Viha kuohui korkeammilleen, ja jos Seneca'n sanoissa todellakin on perää, että ihmisessä ovat Jumala ja eläin toisiinsa sidotut, niin voidaan sanoa, että meidän raivopäässä tiikeri, jonka toverit olivat hänessä nähneet, nyt oli murtanut kahleensa ja alkoi kiljua.
Tapansa mukaan, kun myrskyiset ajatukset häntä vaivasivat, rupesi hän tietämättään kulkemaan edestakasin huoneessa. Hän kulki seinästä toiseen, otsa rypyssä ja tukka pystyssä kuin jalopeuran harja, milloin liikuntoihin, milloin sanoihin vihaansa purkaen. Hän, joka oli selittänyt Augustinon yksinpuhelot (Soliloques), tuon suuren miehen, jolla myöskin oli intohimoinen, vaikka rakkauden kautta (caritate, niinkuin hän itse sanoo) kukistettu luonto, hän antautui nyt vuorostaan katkeran suloiseen nautintoon antaa ajatuksensa vapaasti vieriä yksinäisyydessä.
Tuossa hurjasti kävellessään tulkitsi hän itsekseen suurella tarkkuudella elämänsä pitkälliset kärsimykset.
Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli hänen tautinsa alkanut. Mielihyvällä hän muisteli oloansa Pariisissa. Kaikki näytti hänestä silloin niin kauniilta; tulevaisuus avautui suuremmoisena ja loistavana hänen edessään; olihan hän silloin niin nuori! Oi! sitä nuoruutta!… Mutta äkkiä olivat hänen ajatuksensa siirtyneet piispa de Roquebrun'iin. Hän pysähtyi. Pimennosta näki hän leppymättömän vihollisensa ilmestyvän, hän seisoi siinä, aivan lähellä häntä…