Capdepont seisoi paikallaan, eikä uskaltanut hievahtaakaan. Liiallinen vihansa oli tehnyt hänet tunnottomaksi, mykäksi, jähmettyneeksi. Silmät loistivat päässä kuin hehkuvat hiilet, tuijottaen olentoon, jonka hän oli edessään näkevinään. Vaivalla saatuaan jalkansa maasta irroitetuksi, astui hän askeleen eteenpäin, ja samalla irtautui hervoton kielensäkin suussa.
Jonkinmoinen kiihkeä mielenhäiriö kohotti hänen raivonsa ylinamilleen. Vast'ikään oli hän syyttänyt herra Jérôme Bonnardot'a välinpitämättömyydestä, Thévenot'in perhettä yksinkertaisuudesta, Pariisin arkkipiispaa, jonka hän oli saanut apuansa lupaamaan, itsekkäisyydestä, ja kaikkia ystäviänsä typeryydestä; mutta mitä olikaan, josta hän ei syyttänyt hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia?
Hänen mielestään oli Lormières'in piispa vainaja todellinen, ehkäpä ainoakin syyllinen. Syydettyään häntä vastaan hävyttömimpiä herjauksia, meni hän ilkeydessään niin pitkälle, että kielsi vainajaparalta yksinkertaisimman rehellisyyden käsitteenkin. Saatuaan tilaisuuden todeksinäyttää erään kolmentuhannen frangin vaillingin hiippakunnan kassassa, vaillingin, joka piispavainajan runsaisiin almunantoihin katsoen oli varsin oikeutettu, syytti hän häntä nyt rahan varkaudesta, samoin kuin ennen oli häntä piispansauvan varkaudesta syyttänyt.
Onko ihmislapsi todellakin semmoiseksi luotu, että hän, himojen valtaan jouduttuaan, saattaa siihen määrin alentua? Oh! semmoiseksi hän on luotu. Heikompana luonteena, olisi Capdepont kenties ollut hillitympi; mutta tuon voimakkaan, riippumattoman, hallitsemaan luodun luonteen täytyy jo verensä ja hermostonsakin määräämänä esiintyä liiallisena. Muutamissa luonteissa, kuulukootpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, on olemassa vastustamaton taipumus julmuuteen.
Äkkiä kuului liikettä ja ihmisääni oli lausunut jotakin suuressa huoneessa…
Herra varapiispa, joka juuri paraillaan oli pahasti parjaamassa apotti Ternisien'iä, tuota loukkauskiveä, jonka piispa de Roquebrun hautansa syvyydestä heitti häntä vastaan, jäi äkillisen kauhun valtaamana äänettömänä seisomaan…
Mistä tuli tuo ääni, jonka hän niin selvään oli kuullut?
Kauhistuneena katseli hän joka nurkkaan ja pitkin paljaita seiniä. Ei mitään. Hän käänsi katseensa pöytään. Oi kauhistusta! Oi ihmettä! Eikö ristiinnaulitun pää liikkunut? Kenties hän se oli puhunut. Mitä oli hän sanonut?
Hän kuunteli…
Rufin Capdepont vapisi koko ruumiistaan, sillä eivät pitkälliset opinnot, eikä seurustelu yksistään miesten kanssa ollut poistanut tästä kokonaisesta luonteesta taikauskoisuutta. Pappina ja talonpoikana uskoi hän aina ihmeitä… Jumala oli astunut väliin… Jumala oli tullut häntä tuomitsemaan… Ehkä hän uhkasi häntä!