— No sepä mainiota! huudahti apotti Lavernède, ilosta kiiluvin silmin, kas, se mies ei ole kavala teitä kohtaan, ja jos kohta se julkeus, jolla hän näitä juhlamenoja vastustaa, loukkaa minua sydämen pohjaan saakka, niin olen ainakin hänelle kiitollinen moisesta suoruudesta. Mutta missä oli sitten Mical, tuo Capdepont'in ainainen hullun vartija?
— Hän oli siellä, samoin kuin arkkipappi Clamouse, sekä koko Pyhän
Ireneon tuomiokapituli.
— Eikö kukaan uskaltanut puhua pyhän piispavainajan puolesta?
— Ei kukaan.
Lavernède tarttui kiivaasti apotti Ternisien'in käteen.
— Toivokaamme, ystäväni, sanoi hän, että Capdepont pysyisi itsepäisesti kauheassa päätöksessään. Koska ei Jumala ole sallinut Mical'in tällä kertaa pelastaa häntä, on hän selvästi hyljännyt hänet. Hetki lähestyy, jolloin tuo kapinoitsija, tuo Pimeyden Ruhtinas, niinkuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun häntä nimitti koko pappiskokouksen kuullen, vuorostaan työnnetään alas taivaasta. Ei, ei hän koskaan pääse Lormières'in piispaksi!
— No mutta, kerroinhan minä jo aamulla, että Pariisista lähtiessäni, oli valtakirja keisarin allekirjotettavana.
— Oletteko varma että Capdepont'in nimi oli siihen kirjoitettu?
— Niin luultiin.
— Sitä enemmän syytä on käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, ja saattaa vihollisemme, Jumalan vihollisen, syöksemään suinpäin perikatoon. Ettekö ole itse myöntänyt, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, huomattuaan etteivät mitkään hyväilyt voineet pehmittää yliseminaarin ylijohtajaa, oli toivonut että nuo rajut puuskat, joihinka hänen hillitsemätön luontonsa viettelee hänet, tuottaisi pätevän aiheen vapauttaa sekä hiippakunta että kirkko moisesta hirviöstä.