— Se on totta. Mutta hellällä huolenpidolla onnistui minun hillitä hänen ylhäisyyttään ja estää riitaa.
— Kenties teitte väärin.
— Suokaa anteeksi, ystäväni, yksistään ajatus riidasta kahden papin välillä saa minut vapisemaan. Ajatelkaapa kuinka paljon olen saanut kärsiä Capdepont'in ja hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in huonon sovun tähden… Juur'ikään virastossa vastustin varapiispaa ja vakuutan ettei hänen kiivaat puheensa vähääkään minua pelottaneet… Mutta ette voi kuvailla mitä sisässäni tunsin? Vaikka vastaus oli heti huulillani, tuntui sydämeni raskaalta kuin vuori ja minun teki mieli itkeä.
— Lapsi raukka! mutisi apotti Lavernède, syvästi liikutettuna ja syleillen hellästi ystäväänsä.
— En tiedä mihinkä ryhtyä, sopersi apotti Ternisien, koittaen tukehuttaa valtavaa liikutustaan. Kulkiessani Saint-Frumence'n katua pitkin tunsin jo mieleni käyvän rohkeaksi. Koska Rufin Capdepont vaati minua taisteluun, niin päätin suostua siihen ja kerätä ympärilleni kaikki, jotka tahtovat oikeuden puolesta taistella: kenraali de Roquebrun'in, kreivi de Castagnerte'n ja teidätkin… Mutta sitten rupesivat taistelun seuraukset minua peloittamaan. Capdepont'in saisimme kyllä ehkä viekotelluksi paulaan, jonka hän on itselleen virittänyt, mutta millä saamme ehkä tämän voiton maksaa! Asia tulisi tunnetuksi Lormières'issä, katolisessa maailmassa; mutta parempi olisi että semmoiset pysyisivät salassa.
— Miksi niin!
— Miksikö niin?… Oletteko te ajatellut, Lavernède, mitä surua moinen julkinen häväistys saattaisi herättää todellisesti hurskaissa maallikoissa; — ja mitä iloa taas niissä, jotka käyttävät hyväkseen pienintäkin veruketta vainotakseen uskontoa? Sillä aikaa kuin toiset surusta raskautettuna painaisivat päänsä alas, huutaisivat toiset riemuiten pää kohollaan: "Katsokaa mitenkä papit keskenään elävät!" Sillä olkaa vakuutettu, että kerran sotaan ryhdyttyään, Capdepont ei tule koskaan peräytymään. Vaikka hänen itsepäisyytensä olisi kuinka turmiollinen tahansa kirkolliselle arvollemme, niin ei mikään voisi häntä pidättää; hän on menevä äärimmäisyyteen asti kurjassa mielettömyydessään, ja tästä kauheasta sisällisestä rikkoutumisesta seuraa kirkollisen virkakunnan arvon häviö.
— Mutta tässä kaikessa, rakas Ternisien, tuntuu minusta kuin huolehtisitte enemmän Capdepont'in tähden kuin kirkon.
— Juuri kirkon parasta ajatellen pelkään minä joutua kahakkaan miehen kanssa, joka on pappi, niinkuin te ja minä.
— Mutta se on kumminkin velvollisuutenne.