— Entäs jos se olisi jumalattomuutta?
— Siis, jatkoi Lavernède kiivastuen yhä enemmän, ennemmin kuin käyttäisitte hyväksenne tilaisuutta, jonka kautta Capdepont tulisi julkisesti julistamaan itsensä kelvottomaksi piispan virkaan, tahtoisitte te nähdä hänet Lormières'in piispaksi nimitettynä? Olkaa varoillanne, Ternisien! Olette tekemäisillänne itsenne syypääksi heikkouteen, josta eivät kokonaisen elinajan kyyneleet ja katumukset tuottaisi teille anteeksi antoa. Mitä! Monen pyhän piispansa kautta kuuluisaksi tullut Lormières'in istuin, on joutunut julmurin himojen esineeksi ja on tulemaisillaan hänen omakseen; mutta Jumala, joka ei tahdo jättää hiippakuntaansa ilkiön valtaan, kehoittaa teitä, ja te kieltäydytte rupeamasta hänen vihansa ja oikeutensa välikappaleeksi! Vielä kerran, varokaa itseänne!… Enemmän kuin taistelu Capdepont'in kanssa, peloittakoon teitä se edesvastaus, joka muuten tulisi teitä painamaan. Ketä Jumala todellakin syyttäisi kaikesta siitä pahasta, jonka Capdepont epäilemättä aikaansaisi kirkossa, jollei sitä, jonka asiana olisi ollut leikata paha juurineen pois, mutta jolla ei ollut voimaa siihen ryhtyä?… Älkää epäilkökään, Ternisien, Capdepont, Lormières'in piispana, olisi saatana, joka mullistaisi hiippakunnan, tehden onnettoman papistomme, joka nyt jo on niin vailla päättäväisyyttä, itsetuntoa ja rohkeutta, oikkujensa nöyräksi palveliaksi, merkiten joka papin häpeällisen orjuuden leimalla. Oi! hän puhui pappisparoille piispa de Roquebrun'in tiranniudesta! Joudun raivoihini, ajatellessani minkälainen tiranni hän itse tulisi olemaan. Kas siinä Capdepont'in virkauran alku. Mutta kuinka pitkälle ei tuo mies voisi mennä? Minnekkä saakka ei hänen hävityksensä voisi ulottua? Jos luulette hänen kauan tyytyvän Lormières'in pieneen hiippakuntaan, yksi pienimpiä katolikunnassa, niin tunnette hänet huonosti. Pian saatte kuulla hänen tavoittelevan arkkipiispan viittaa, ja muutaman vuoden perästä himoitsee hän kardinaalin hattua. Katsokaas, Pimeyden Ruhtinas purppuraan puettuna! Siinä valepuvussa liikkuen levittää hän kapinan henkeä kirkkoon!
— Ei koskaan Rooma…
— Roomako? Meidän Harros'in vuorelainen on ollut Pariisia voimakkaampi, hän on oleva voimakkaampi Roomaakin. Kyllä tiedän että Vatikaanissa on erinomaisen teräviä miehiä; mutta minä en epäile vähääkään, suokaa anteeksi jokapäiväinen lauseeni, että hän vetäisi heitä nenästä. Vara-piispamme pitkä, luinen ruumis ei näytä taiturivoimistelijan hyppyjä varten luodulta ja hänen isot kätensä tuntuvat mahdottomilta silmänkääntäjätemppuihin. Älkää erehtykö! Jos Tigran'ella on pedon julmuutta, niin on hänessä samalla sen notkeuttakin. Enkä voi olla tunnustamatta teille että tuo mies on ihmeteltävän älykäs, ja että Jumala, jonka syyt ovat tutkimattomat, on sijoittanut hänen kovaan uppiniskaiseen kalloonsa jumalalliset aivot… Muistattehan, että apotti Mical rohkeni kerran hänen ylhäisyytensä ja Pyhän Ireneon tuomiokapitulin läsnä ollessa kutsua häntä "suureksi mieheksi?" Tuomiokapituli ja sen arkkipappi Clamouse ensimmäisenä purskahtivat nauruun; ja hänen ylhäisyytensä huulilla nähtiin hieno hymy. Minä yksin pysyin totisena, ajatellen, että jos kohta ystävyys oli saanut Mical'in liioittelemaan, oli Capdepont kumminkin aivan harvinaisen etevä mies. Ei yksikään Ranskan papeista, siitä olen vakuutettu, vedä vertoja hänelle oppiin nähden. Entäs hänen puheensa sitten, kuinka täyteläistä, väririkasta ja voimakasta; kuinka syvää, ja toisinaan kuinka loistavasti ylenevää korkeutta kohti; voisi melkein verrata sitä arkkienkelin siiven lyöntiin! Niinä kahtenatoista vuotena, jolloin olin tuon mahtavan herran läheisyydessä, ovat hänen olentonsa ja liiallinen ylpeytensä, joka painoi leimansa jokaiseen hänen sanaansa, usein minulta pilanneet hänen oppineet raamatunselityksensä ja hänen loistavat, suurissa piirteissä esitellyt yleiskatsauksensa kirkkohistorian alalla. Mutta miksi en voisi tunnustaa että, huolimatta siitä pienestä helvetillisestä liekistä, jonka selvästi näin väikkyvän hänen otsansa yllä, hänen ihana kaunopuheliaisuutensa ja hänen verraton, lumoava henkensä usein saattoi minutkin haltioihini…
— Lavernède, olkaa huoletta, Pyhää Isää ei ympäröitse ainoastaan etevät miehet, vaan itse Jumala!
— Sen tiedän…
— Ja kun Capdepont lähtee Roomaan…
— Olkaa ainakin päästämättä hänet sinne, kaikessa varomattomuudessanne, sillä jos hän lähtee sinne, niin häntä kuunnellaan, ja kaikki on menetetty. Oletteko todellakin niin lapsellinen, että luulette hänen kerran tultuaan Pariisissa piispaksi nimitetyksi, esiintyvän Roomassa yhtä jyrkkänä ja kiivaana kuin täällä? Rauhoittuneena, rakkaitten toivojensa toteutumisesta, jättää hän kaikki kiukkunsa ja vihansa tänne Lormières'in seminaariin, joka on ollut niiden äänettömänä todistajana, ja ilmestyy Vatikaaniin suloisena, lempeänä ja teeskentelemättömänä kuin lapsi. Ja pian ovat varmat todistukset kuuliaisuudesta ja kunnioituksesta annettuna. Miksi hän enään kiivastuisi? Mitä syytä olisi hänellä hurjasti huutaa ihmisiä ja Jumalaa vastaan, niinkuin hän teki tuskitellessaan entisen asemansa mitättömyydessä. Onpahan nyt piispa, pyhän katolisen kirkon ruhtinas!…
— Kylläksi, Lavernède, kylläksi minä rukoilen! Olette johtanut minut syvyyden partaalle, minä en kestä enempää.
— Olette pappi, se on uhri-ihminen. Sen sijaan että uhkaava vaara teitä masentaisi, antakoon se teille voimaa!