— En nuku, rohkaisi häntä hänen miehensä.
Silkkikimono kahisi ja vaimo istuutui vuoteenlaidalle. Heti hänen jälkeensä hypähti sisään valoisasta oviaukosta piskuinen kerä: se oli Katalinin pikku kissa, joka häntä köyryisen selän yllä hyökkäsi sisään hänen jäljissään.
Katalin vaikeni kauan, sitten lausui hän hiljaa ja valittaen:
— Ah, olen niin huolissani!
Jo nyt ilmeni selviäminen sotahumalasta… Siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli hän niin täysin vieraantunut kärsimisestä, että tämä tuntui hänestä suurelta vääryydeltä.
— Olen niin huolissani, pelkään sitä, mitä nyt tuleman pitää… Tähän asti on elämä ollut niin kaunista. Vasta nyt oikein käsitän, miten ihanaa se on ollut! Mutta nyt tuntuu siltä, kuin joku kauhistuttava käsi olisi nostanut katon pois pääni päältä.
Kuuma kyynel putosi Stefan Aratón kaulalle. Aivanko sinä olet tosissasi? Hän veti puolisonsa luokseen. Kielotuoksuisen kimonon ohuen silkin läpi tunsi hän puolisonsa nuoren sydämen lyönnin.
Tiedätkö, mitä pitäisi tehdä? kuiskasi nainen. Matkustaa kotiin.
Tikanlinnaan, asettua pesään, ja nukkua, ryömimättä esiin, ennenkuin sota on loppunut.
Tämän hän lausui sellaisella äänensävyllä, kuin satuakertova lapsi.