Tikanlinna oli hänen miehensä talon nimi Oltvássa, missä he olivat viettäneet avioliittonsa ensi kuukaudet.
Stefan suuteli pois puolisonsa kyyneleet. Tähänasti ei hän ollut koskaan nähnyt hänen itkevän — vain kerran, mutta silloin onnesta, ja nyt polttivat hänen kyynelensä hänen sydäntään kuin kipinäsade.
Mutta olihan totta, tähän asti oli ollut kesä ja heidän yhteinen tiensä oli luikerrellut kautta kukkivain puutarhain. Yhdessä päivässä oli tullut syksyjä mitä toi huominen aamu mukanaan? Ehkä huomenna oli vaellettava läpi lumisten erämaitten.
— Täytyy olla viisas, Katalin, rohkea ja viisas…
Tämä pudisti ynseästi päätään.
— Se on helppoa teille, teille miehille! Teille on sota eräänlaista rohkeata urheilua… Se, joka kaatuu, jää kilpakentälle, siinä kaikki. Mutta niille, jotka jäävät kotiin, naisille —!
— Sinä voit olla oikeassa. Oikeastaan on sota naissydänten taistelua, sanoi professori miettivästi. Jokaista soturia, joka käy sotatantereelle, seuraa hänen äitinsä, hänen puolisonsa. Ja joka luoti, joka osuu paikalle, osuu naiseen. On pelottavaa vain ajatellakin niitä tuskien röykkiöitä, joita sota kohottaa.
Mutta tällä hän tuskin lohdutti Katalinia…
— Niin, elämä ei ole mikään huvimatka, jatkoi Stefan, mutta ethän sinä, jumalaparatkoon, ole mikään korunukke, vaan järkevä ihminen. Ei vain aateluus velvoita, vaan myös intelligenssi… Ja jokainen naisesta syntynyt, olkoon mies tai nainen, on velvollinen reimasti kestämään elämän vaivaloisuudet ja arvokkaasti katsomaan silmiin välttämätöntä loppua, kuolemaa.
Kuolema! Katalin värisi… Ei, hän ei voinut koskaan sopia kuolemanajatuksen kanssa, kuolemaa ei hän tulisi koskaan oppimaan ymmärtämään. Kun hän ajatteli, että hän itse, Katalin, kerran tulisi lepäämään kankeana ja kylmänä arkussaan palavain vahakynttiläin välissä, oli hän puhjeta itkuun ja huutaa, silloin tuntui hänestä siltä kuin ei elämällä olisi mitään arvoa, ei myöskään mitään tarkoitusta.