Salamannopeasti kietoi hän kätensä Stefanin kaulaan ja painoi kosteat ja kuumat pikkukasvonsa vasten tämän kasvoja.
Stefan tunsi pienen pistoksen rinnassaan; kultaraha, jota hänen vaimonsa kantoi kaulallaan, painoi häntä. Vanhan rahan, joka esitti vaimon suojeluspyhimystä, pyhää aleksandrialaista Katarinaa, oli hän itse tälle lahjoittanut ennen häitä.
— Ja sinä itse, mitä aijot tehdä? kysyi vaimo.
Arató käsitti kysymyksen, mutta ei kuitenkaan vielä vastannut pitkään aikaan. Katalinin kädet kietoutuivat sillä välin yhä lujemmin hänen ympärilleen.
— Huomenna saan tietää, koska minun on astuminen riviin, sanoi Arató hetken kuluttua.
Puristus hänen kaulallaan irtautui äkkiä. Huoneessa vallitsi pelottava hiljaisuus.
— Mutta eihän sinun tarvitse astua riviin! puhkesi sanoiksi Katalin.
Yliopiston opettajana tarvitsee sinun lausua vain sana, niin olet vapaa!
— Olen sopinut ministerin kanssa siitä, että tulen rajalla sijaitsevan kulkutautisairaalan tarkastajaksi. Siellä voin olla hyödyksi.
— Aijotko hyljätä minut? valitti Katalin. Sittekun tulin sinun omaksesi, en ole ollut yksin yhtä ainoata päivää!
Professori hyväili hänen poskeaan.