— Kata, Kata, etkö häpeä? Sopiiko meidän näin vakavina aikoina tehdä itsemme niin tärkeiksi tekijöiksi?
Mykkänä istui Katalin vuoteenreunalla. Mutta hänen aivonsa toimivat kiivaasti. Lopuksi kallistui hän mieheensä päin ja lausui omituisella, miltei vahingoniloisella äänellä:
— Stefan, minulla on jotain!
— Mitä sitten?
— Myrkkyä.
— Myrkkyä? Minkälaista myrkkyä?
— Hienoa ja hyvää myrkkyä — nopeasti varmasti surmaavaa, tuskattomasti kuolettavaa.
— Mihinkä sinä sitä? Mistä olet sitä saanut?
— Olen varastanut sitä — laboratoriosta… Ja sanon sen sinulle jo etukäteen: turhaan vaadit sinä sitä minulta takaisin, en anna. Etkä sinä tule koskaan löytämään sitä, olen kätkenyt sen sellaiseen varmaan paikkaan.
— Vai niin, mutta mitä tämä kaikki merkitsee? Mihin sinä tarvitset myrkkyä?