— Se merkitsee sitä, että jos sinä kuolet, minä seuraan sinua!
— Kata! moitti mies harmistuneena, mutta pohjaltaan liikutettuna, mitä lapsellisuutta tämä on?
Vaimo nosti kätensä korkeammalle, niin että väljät puseronhihat valuivat alas ja hennot käsivarret loistivat valkeina puolihämärässä.
— Minä seuraan sinua, Jumala auttakoon minua.
Professorin kauhu tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän aivan säteili ilosta, kun hän hellästi heittäytyi miehensä rintaa vasten.
— Olen vannonut, nyt ei sitä enää voi auttaa, ukkoseni.
— Niin, sellaisia lapsellisia lupauksia ei viedä kirjoihin taivaassa.
— Itsehän sanot: pitää rehellisesti kestää elämän vaivat ja arvokkaasti katsoa kuolemaa silmiin? Niin, etkö sanonutkin?
— Se kuolema, josta sinä puhut, ei ole Stefan Aratón puolison arvoinen; itsemurha on keino päästä syrjään, tämä sopii puolisivistyneille ja sekaville aivoille.
Katalin ei antanut itseensä vaikuttaa, vaan painui kiinteästi miestänsä vastaan ja kysyi kuumin kuiskein: