— Sano täysi tosi: voisitko elää ilman minua?
Professori ei tahtonut tähän vastata, puristi vain vaimoansa lujasti itseänsä vasten. Katalin taas päästi irroilleen mielikuvituksensa kirjavat haukat.
— Myrkkyä en anna takaisin… Ja ole varma siitä, että jos sinulle tapahtuisi joku onnettomuus, olisi yleensä viisainta, mitä voisin tehdä, seurata sinua… Tuska ei tule minua surmaamaan, minä kuolen yksinkertaisesti sentakia, ettei minun elämiselläni ilman sinua ole mitään perustetta, ei päämäärää eikä oikeutusta…
Nyt, kuten usein ennen, hurmautui hän ja intoutui omista sanoistaan.
Hän sanoi:
— Minä elän ainoastaan siitä hetkestä asti, kun tulin sinun omaksesi ja tulen elämään vain niin kauan, kuin saan olla sinun… Minä tosiaan luulen, että minä aivan rauhallisesti voisin sinulle antaa takaisin myrkyn, sillä samana hetkenä, kuin sinä kuolet, loppuu ilman myrkkyä minunkin elämäni… Minä olen vain varjo, jonka sinun purteesi sivuviivat heittävät elämään. Jos valo sammuu, ei varjoa tarvitse erikseen hävittää, se katoaa itsestään.
Hän vapisi kiihtymyksestä, juopuneena omista sanoistaan.
— Meidän suhteemme ei ole avioliitto, se on paljon enemmän, pyhempää, syvempää, henkisempää… kuiskasi hän hurmioissaan. Meitä ei ole pappi vihkinyt, itse luonto määräsi meidät toisillemme ja itse Herra Jumala antoi meille siunauksensa…
Hän ei voinut jatkaa, itku tukahdutti hänen äänensä.
Stefan tahtoi sanoa jotakin, mutta vaimo laski kätösensä hänen suulleen, jottei hän puhuisi, ja jatkoi nyyhkytystään professorin rintaan nojaten.
Sitten nousi hän äkkiä. Hän tunsi, että nyt voi hän lausua vain yhden sanan, joka kyllin voimakkaasti liittyi edelliseen.