Musiikki häipyi pois, suli riehuvaan rajumyrskyyn, ja märkinä ihoon asti tanssivat pojat sisään parvekkeelta.
Pois, pois! Kasarmiin! Olkaamme valmiit! Nyt saamme kovat panokset!
Huomenna lähdemme! Ehkä jo yöllä!
He säkenöivät ja loistivat kauniina ja ylen onnellisina. He kiiruhtivat pois.
Nyt tiesi Stefan, mitä lastia taivaan pilvikaleerit kuljettivat. Uusia kohtaloja ihmisille. Toisille mainetta ja kunniaa, tuhansille rikkautta, sadoilletuhansille kuolemaa, surua ja kärsimyksiä miljoonille.
KATALIN.
Rajuilma meni ohi ja yötä vasten hiljeni myös kaupunki. Moni nuori vaimo piti vielä unessa asevelvollista miestään lujasti kädestä, mutta ulkona kadulla kaikui nauloilla raudoitettujen kenkien voimakkaat iskuaskelet, välistä seurasi niitä jonkun juopuneen hoilottava laulu; ne olivat poliiseja, jotka vaeltelivat ympäri kaupunkia sodanjulistuksen takia tavallista itsetietoisempina.
Budan vuoren yllä lepäsi kalpeita, pitkulaisia pilviä liikkumattomina kuunvalossa; voi miltei kuvitella mielessään, että ne olivat taivaanmahtien välisessä taistelussa kaatuneita.
Aratón makuuhuoneessa sammutettiin tuli ja professori oli jo makuulla, kun Katalin ilmestyi kynnykselle.
Hänen sievien ääriviivojensa takaa näkyi toinen makuuhuone valaistuna. Se oli pieni samettipeitteinen pesä; lampunvalokin siivilöityi läpi sinisen sametin ja sentakia vaikutti huone vähäsen viileältä ja uneksivalta, kuin merenneidon kristalliluola.
Epäröiden seisoi Katalin ovella.