Professori muisti, minkä loputtoman ilon amuletit olivat tuottaneet heille… He eivät enää välittäneet joutua tuleen ja liekkeihin Maria-Teresia-tähdistön takia ja kalliolujalla päättäväisyydellä olivat he ripustaneet ne kaulaansa, eikä edes kuolema tulisi irroittamaan niitä.
Ja nyt olivat he kuitenkin itse ottaneet ne pois… Peter ja Pal eivät tahtoneet enää kantaa Katalinin muistoa.
Tässä piilee joku tuskainen salaisuus haudattuna…. Satoja kysymyksiä vilisi toinen toisensa jälkeen Stefanin päässä. Ja otaksuttavasti olivat pojat paenneet tiehensä juuri päästäkseen vastaamasta.
* * * * *
Kerroksen toisesta päästä kuului Katalinin ääni.
Tuntui siltä, kuin olisi hän juuri tullut kotiin, mutta hän ei mennyt
Stefanin luokse, vaan tiedusteli illallisruokaa keittiössä.
Professori pukeutui suurimmalla kiireellä siviilipukuunsa. Hän tarvitsi kengännapitinta, mutta ei löytänyt sellaista eikä hänen soittoonsa vastannut kukaan.
Koko taloudenpito näytti joku aika sitte joutuneen hajoamistilaan. Palvelusväki järjesti otteluja väitellessään kunkin eri toiminta-aloista ja ikuisesti lopen uupunut Katalin oli vaiti eikä välittänyt siitä mitään.
Professori kulkee yksikseen jätetyn mieshenkilön neuvottomuudella edestakaisin huoneessa.
Välistä tuntee hän katseen hellästä ja osaaottavasta silmäparista: se on Kantor, joka kaikkialla on hänen kintereillään. Ah, kunpa se vain olisi kyennyt auttamaan, millä onnentunteella se olisikaan sen tehnyt!