Koira seurasi myös herraansa rouvan siniseen huoneeseen, josta tämä miesten tavoin etsi napitinta mitä uskomattomimmista paikoista. Jopa hän etsi Katalinin yöpöydänkin laatikosta. Kengännapitinta hän ei tosi löytänyt, mutta sensijaan sai hän valokuvan käteensä: kapteeni Milkan valokuvan.
Mitä sillä oli täällä tekemistä?
Kaksi, kolme kertaa oli hän vaihtanut kädenpuristuksia kapteenin kanssa ja silloin aina tuntenut sitä salaista, määräämätöntä vastenmielisyyttä, jolla hänen oma luonteensa tavallisesti toi ilmi vastalauseensa tällaisiin erikoislaatuisiin ihmissieluihin kohdistuvana.
Mutta hänhän tiesi, että Kata oli erityisellä tavalla mieltynyt kapteeniin, joka "sai kiittää häntä elämästään" ja sentakia hän itse oli taistellut oman hermojärjestelmänsä harhaluuloja vastaan.
Mutta joka tapauksessa — mitä oli Milkalla hänen puolisonsa laatikossa tekemistä?
Äkkiä irvisteli inhoittava epäluulo häntä vastaan — odottamatta kuin tuhkasta putkahtanut piru… mutta hän tukahutti sen jälleen.
— Niin, sitäkin nyt vielä puuttuisi! — Olemmepa me miehet itse asiassa perin yksinkertaiset. Säädyllisinkin meistä on kuitenkin nähnyt niin paljon mutaa elämässään, että hänen on vaikea uskoa puhtauteen.
— Katalin! Kata! Hänen puolisonsa!
Pohjaltaan luokitti Stefan, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt elämässä kaikenlaista, naiset aivan samoin kuin kaksoisetkin: meidän ja muiden. Ihmis- ja naissieluntutkiskelun lait olivat pätevät vain muita naisia arvostellessa.
Myöhemmin löysi hän puolisonsa työhuoneestaan.