Kietoutuneena suureen, villaiseen hartiahuiviin, istui hän viluisena ja itseensä vaipuneena suuressa nojatuolissa.
Nytkin vaikutti hän yhtä hajamieliseltä ja masentuneelta, kuin yleensä viime aikoina. (Lapsiraukka, miten kovin sairaalatyö olikaan koetellut hänen voimiaan!)
Hermostuneihin sormiinsa hän punoi pientä hopeaketjua, jossa välkähteli sakset ja pienoinen kirjoitustaulu. Hänellä oli tapana kantaa sitä sairaalapukunsa vyössä.
Professori ei tahallaan tiedustellut vaimon huonon tuulen syytä, vaan rupesi puhumaan lähimmistä tarkoituksistaan. Mutta koko ajan ajatteli hän Milkaa ja kaksoisia.
Lähimmät näköalat eivät olleet erikoisen aurinkoiset.
Jos vihollinen, joka verisellä sitkeydellä piiritti rajasolaa, pääsisi
Rahon vuorelle, täytyisi parakkisairaala numero kolme siirtää muualle.
Rukoile Jumalaa, Kata, ettei tule sähkösanomaa, lopetti Stefan matalalla äänellä. Viidentuhannen sairaan siirto vuoren yli! Vain ajatus tästä kierrättää kylmiä väreitä selässäni!
Katalin ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä miehensä oli sanonut.
Kokoonpainuneena, liikkumattomana tuijotti hän eteensä tyhjin katsein, suun ympärille oli majoittunut jäätävä ja sairas hymy — vain otsan kiusautumista kuvastavat rypyt ilmaisivat, miten Stefanin ääni vaivasi häntä ja millaista tuskaa hänelle tuotti miehensä alituinen edestakaisin käynti hänen edessään…
Arató katsoi hämmästyksissään häneen. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisena… Hän oli kuin tyhjä näyttämö, kun kaikki koristeet on viety pois. "Tänään ei ole näytäntöä, seurue vierailee muualla."