Niin se olikin, Katalin oli lopettanut näyttelemisen. Hän ei tahtonut miellyttää. Se ei vaikuttanut häneen mitään, vaikka Stefan huomasi hänet tyhjäksi, kalpeaksi, yksinkertaiseksi.
Tämä vihamielinen välinpitämättömyys oli selvästi luettavissa hänen kasvoiltaan, jotka olivat kadottaneet hymynsä rakastettavaisuuden, hiuksista, jotka järjestämättä riippuivat otsalla, epänaisellisesta ryhdistä, jopa siitäkin, miten kömpelösti hän salli hameensa mennä kurttuihin…
Aratón sielun läpi tunkeusi salamana vakaumus siitä, että hän nyt ajatteli miestä. Vierasta miestä.
Miehen kaipuu ympäröi kuin hyväilevä neste hänen vaimoansa ja hän antautuu autuaassa voimattomuudessa suloisen virran vietäväksi…
Hän oli miltei tuntevinaan kilpailijansa vastenmielisen hajun — kauhu, viha, inho olivat hyydyttämäisillään hänen sydämensä.
Harvinaisella sisäisellä havaintokyvyllään, joka välistä saattoi hänet pystyväksi muutamista äärettömän pienistä, värittömistä täplistä, jotka hän oli mikroskoopilla havainnut, selvittämään koko sukupolvien synnit ja synnin ainekset, käsitti hän salamankirkkaasti, mitä nyt tapahtui hänen ympärillään.
Katalin oli rakastunut… Siihen mieheen, jonka seurassa hän näki hänet hevoskastanjan alla… Jonka kuvaa hän säilytti yöpöytänsä laatikossa. Aivan viime päiviin saakka oli hän aina kirjoittanut hänestä paljon kirjeissään, viime päivinä vaikeni hän hänestä…
Ajatukset risteilivät salamannopeina hänen aivoissaan. Nyt johtui hänelle mieleen myös tuon sileäksi ajellun medisiinarin yksinkertainen lause.
Stefan puri hammasta — mitä oli tämä nainen tehnyt hänen nimellään?
Ja nyt selvisi hänelle myös Peterin ja Palin käyttäytyminen! Pojat olivat päässeet perille jostakin, olivat nähneet jotakin sairaalassa… Ja sitten olivat, he menneet, paenneet häntä, he eivät olleet tahtoneet syyttää, vaijeta he eivät olisi voineet…