Verta vuotavin sydämin olivat he, menetettyään uskon, ylpeästi vaijeten ja lujina kuolemaan asti vetäytyneet sinne, missä kanuunat jylisivät.

Niin, sellainen turvapaikka sopi pojille!

Mutta kenen kanssa oli hän sitten itse elänyt yhdessä näinä viitenä vuotena!

Stefan istuutui mitään aavistamatonta puolisoaan vastapäätä ja otti sanomalehden käteensä. Vaimokin hautautui omaan lehteensä.

Mutta kumpikaan ei lukenut. Vaimo silmäili jäykin katsein ilmoituksia ja ajatteli samalla kapteenia; miehen ajatukset seurasivat häntä, vakoillen kuin tornihaukka, joka korkeudesta väijyy kotiin kulkevaa viiriäistä.

Professorin tutkiva katse osui Katalinin pieneen kirjoitustauluun, jonka hän tuokiota ennen oli heittänyt pöydälle. Vieras käsi oli omituisin, kaartelevin rivein kirjoittanut muutamia kirjaimia ja numeroita: Joh. I. IV. 18.

Vastenmielisyydestä, joka hänessä äkkiä heräsi, hän tunsi, ymmärsi, kuka ne oli kirjoittanut.

Hän antoi sanomalehden vaipua kädestään, nousi ja lähti hitaasti kirjalaudakkojen luo etsiäkseen Uutta Testamenttia, mutta ei löytänyt sitä paikastaan.

Hän ponnisteli rauhoittuakseen, sytytti savukkeen ja kulki vakoillen edestakaisin kerroksessa.

Pieni musta kirja oli flyygelin päällä, jonne Katalin oli sen unhoittanut.