Hänen Katansa oli kuollut. Ja tämä, joka istui tässä häntä vastapäätä, oli vieras nainen, joka oli ottanut Katan naamion päälleen ja näytteli nyt ilkeätä komediaa.
Ulkonainen samannäköisyys molempien naisten välillä ei tosin ollut erikoisen suuri… Minne oli kadonnut oikean Katan kultainen hymy, joka tavallisesti loisti hänen kasvoillaan vielä unessakin? Missä oli hänen teeskentelemätön vaatimattomuutensa ja viehkeä arvokkuutensa?
Piirteet, jotka hän nyt näki edessään, olivat jonkunlaisen raskaan ja äitelän haavemielisyyden sekä kypsymättömän tärkeyden omituisesti vääristämät.
Äkkiä syntyi hänessä katkera epäluulo, ettei edes entinen Katalin koskaan ollut kuulunutkaan hänelle. Katan rakastettava olento oli ehkä ollut olemassa vain hänen unelmissaan, ja hänen leikkivä mielikuvituksensa oli sen siirtänyt vieraan naisen ruumiiseen…
Niin usein kuin hän oli halunnut katsahtaa hänen sydämeensä, oli hän löytänyt vain oman kuvansa, ei mitään muuta. Aratón ajatukset täyttivät Katan sielun, hänen tunteensa hänen sydämensä, hänen sanansa hänen suunsa ja hänen ylpeä itsetietoisuutensa loisti hänen otsallaan… Mutta missä oli Katalin itse?
Voihan myöskin olla mahdollista, ettei hän olisikaan todellinen ihminen, vaan vain peilin kehykset, jossa peilissä jokainen mies, joka halusi, voi löytää itsensä.
Mutta huolimatta kaikesta tästä, leiskahti Arató kuitenkin raivoon, ajatellessaan, että tämä nainen omasi hänen sielunsa syvimmät salaisuudet, jotka hän sitten lahjoitti tuiki vieraalle miehelle.
Sillä se, mitä Milka halusi naisesta, ei ollut Graczianin perheen, vaan Arató-suvun omaisuutta. Tämä luonnoton ja takaperoinen sekaannus kiihoitti ja nöyryytti professoria.
Hän tunsi vastustamatonta halua säikäyttää hereille unissakävijän. Heräisikö hän ehkä? Jos hän lujin kourin tarttuisi hänen sydämeensä, puhkeisiko hän itkuun?
— Sano, onko teillä edelleen paljon potilaita? kysyi hän.